Korkeimman oikeuden ratkaisu 2019:8
Perustelut
Asian tausta ja kysymyksenasettelu
1. S oli joulukuussa 2013 tehnyt R Oy:n kanssa sopimuksen 30 euron määräisestä pienlainasta. Lainan saamisen edellytyksenä oli ollut joko lainanottajan itsensä järjestämä henkilötakaus tai A Oy:n myöntämä maksullinen takaus. Takauspalvelua A Oy:ltä oli voinut hakea lainahakemuksen yhteydessä tai sitä ennen tekstiviestillä tai A Oy:n internetsivulla. Takauspalvelun hakeminen tekstiviestillä oli edellyttänyt maksullisen tekstiviestipalvelua koskevan sopimuksen tekemistä takauksen välittäjänä toimineen B Oy:n kanssa. S oli valinnut A Oy:n takauspalvelun, jonka hän oli tilannut tekstiviestillä.
2. S:n tekemän takaussopimuksen ehdot olivat koskeneet toisaalta hänen ja takaajan välistä suhdetta (takauspalvelua koskeva sopimus) sekä toisaalta takaajan ja velkojan välistä suhdetta (takaussitoumus). Takauspalvelua koskevien sopimusehtojen perusteella A Oy oli antanut R Oy:lle takaussitoumuksen S:n pienlainan pääoman takaisinmaksamisesta. Takaussitoumuksen mukaan kysymys oli ollut toissijaisesta takauksesta, jonka perusteella velkoja sai vaatia takaajalta suoritusta vain, jos velallinen oli asetettu konkurssiin. Takauspalvelua koskevien sopimusehtojen mukaan velallisen takaajalle maksettava palkkio oli 30 prosenttia luottosopimuksen perusteella nostetun lainan määrästä eli tässä tapauksessa 9 euroa. Mikäli velallinen ei maksanut luottoa takaisin kokonaisuudessaan alkuperäisen sopimuksen mukaisessa ajassa, hänen oli takauspalvelua koskevan sopimuksen mukaan sovittava erikseen takaajan kanssa takauksen keston pidentämisestä, mistä olisi peritty erikseen takauspalkkio. Lisäksi takauspalveluun oli sisältynyt ehtoja muun muassa A Oy:n palvelumaksuista ja sen käyttämän tekstiviestipalvelun tarjoajan B Oy:n perimistä maksuista.
3. S ei ollut suorittanut palveluista veloitettuja maksuja. A Oy ja B Oy ovat siirtäneet saatavansa S:ltä P Oy:lle.
4. P Oy on pannut vireille velkomuskanteen S:ää vastaan käräjäoikeudelle toimittamallaan haastehakemuksella, jossa se on ilmoittanut, ettei asia sen käsityksen mukaan ollut riitainen. P Oy on kanteessaan vaatinut, että S velvoitetaan suorittamaan sille takauspalkkioina myönnetystä takauksesta ja sen keston kahdesta pidentämisestä 27 euroa, sopimussakkoa 7 euroa, palkkiona tekstiviestipalveluista 4,50 euroa sekä korvaukseksi perintäkuluista 52 euroa ja oikeudenkäyntikuluista 115 euroa, kaikki määrät korkoineen.
5. S ei ole vastannut kanteeseen käräjäoikeudessa. Hän ei ole myöskään vastannut P Oy:n valitukseen hovioikeudessa eikä Korkeimmassa oikeudessa.
6. Käräjäoikeus on tutkinut viran puolesta, onko kanne oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 13 §:ssä tarkoitetulla tavalla selvästi perusteeton. Käräjäoikeus on vaatinut P Oy:ltä lisäselvitystä ja saamaansa lisäselvitykseen perustuen katsonut kuluttajansuojalain säännösten nojalla, että koko takausta koskeva oikeustoimi oli osoittautunut kuluttajan vahingoksi näennäiseksi ja kohtuuttomaksi ja siten lainvastaiseksi, sekä hylännyt kanteen selvästi perusteettomana. Käräjäoikeus on perustellut ratkaisuaan muun ohessa sillä, että S ei ollut saanut sopimuksen vastineeksi palvelua, koska sitoumus oli rajattu niin, ettei takaaja käytännössä vastannut mistään.
7. P Oy:n valitettua hovioikeuteen käräjäoikeuden tuomiosta hovioikeus on katsonut, että sopimusehtojen tarkoittamassa takauspalvelussa oli ollut kysymys keinotekoisesta järjestelystä, joka ei ollut vastannut todellisuutta ja jolla oli pyritty ainoastaan kiertämään kuluttajansuojalain kuluttajaluottoja koskevaa sääntelyä. P Oy:n vaatimus oli hovioikeuden mukaan kuluttajansuojalain pakottavien säännösten vastaisena selvästi perusteeton. Hovioikeus ei ole muuttanut käräjäoikeuden tuomiota.
8. P Oy:n valituksen johdosta Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, ovatko sen vaatimukset olleet selvästi perusteettomia ja onko ne siten voitu hylätä, vaikka S ei ole vastannut kanteeseen.
Sopimuksen kohtuuttomuuden tutkimisesta viran puolesta
Sovellettavat säännökset ja Korkeimman oikeuden ratkaisu KKO 2015:60
9. Asia on tullut vireille summaarisessa menettelyssä, jossa asioiden käsittely aloitetaan normaalia riita-asian haastehakemusta suppeammalla haastehakemuksella. Oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 3 §:n mukaan suppeaa haastehakemusta voi käyttää muun muassa tilanteessa, jossa asia koskee tietyn määräistä saamista, ja kantaja ilmoittaa, ettei asia hänen käsityksensä mukaan ole riitainen. Haastehakemuksessa on vaatimuksen perusteena näin ollen ollut tarpeen mainita ainoastaan ne seikat, joihin vaatimus välittömästi perustui. Todisteita ei ole tarvinnut ilmoittaa, mutta haastehakemuksessa on kuitenkin tullut täsmällisesti yksilöidä se sopimus, sitoumus tai muu kirjallinen todiste, johon kantaja vetoaa.
10. Oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 13 §:n mukaan asiassa, jossa sovinto on sallittu, kanne hyväksytään yksipuolisella tuomiolla valmistelua jatkamatta, jos vastaaja ei ole antanut häneltä pyydettyä vastausta määräajassa. Siltä osin, kuin kanne on selvästi perusteeton, kanne kuitenkin hylätään tuomiolla. Tällaisessa asiassa tuomioistuin ei saa oikeudenkäymiskaaren 24 luvun 3 §:n 2 momentin mukaan perustaa tuomiota seikkaan, johon asianosainen ei ole vaatimuksensa tai vastustamisensa tueksi vedonnut (väittämistaakka).
11. Kuten Korkein oikeus on ennakkopäätöksessään KKO 2015:60 todennut, tuomioistuimen oma-aloitteinen tutkimisvalta ja -velvollisuus on riita-asioissa säädetty suppeaksi eikä siitä ole kuluttajansuoja-asioita koskevia poikkeuksia. Lähtökohtana on määräämisperiaate, jonka mukaan asianosaiset määrittävät oikeudenkäynnin kohteen. Tuomioistuimen aktiivista toimintaa toisen asianosaisen eduksi on pidetty mahdollisena lähinnä vain eräissä julkiseen etuun liittyvissä tilanteissa. Ellei vastaaja vastaa kanteeseen ja tuo esille sopimusehtojen kohtuuttomuutta, tuomioistuimen toimivaltaan ei ole myöskään katsottu kuuluvan, että se voisi viran puolesta ryhtyä tutkimaan kohtuullistamisen edellytyksiä (kohta 11).
12. Korkein oikeus on mainitussa ratkaisussaan esittämillään, unionin tuomioistuimen ratkaisukäytäntöön tukeutuvilla perusteilla katsonut, että poikkeuksena edellä sanotusta lähtökohdasta tuomioistuimen tulee kuitenkin omasta aloitteestaan tarkastaa, onko sen käsiteltävänä olevassa asiassa kysymys kuluttajasopimusten kohtuuttomista ehdoista annetun neuvoston direktiivin 93/13/ETY (jäljempänä sopimusehtodirektiivi) 3 ja 6 artiklan soveltamisalaan kuuluvasta elinkeinonharjoittajan ja kuluttajan välisestä vakiosopimusehdosta. Jos näin on, tuomioistuimen on arvioitava sopimusehdon kohtuuttomuutta viran puolesta. Tuomioistuimen on ryhdyttävä tutkimaan asiaa, kun tuomioistuimella on käytössään tutkimisen edellyttämät oikeudelliset ja tosiasialliset seikat. Tarvittaessa tuomioistuimen on pyydettävä lisäselvitystä (kohta 22). Oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 13 §:ssä tarkoitettuna selvästi perusteettomana ja viran puolesta hylättävänä kanteena on tällöin pidettävä sellaista kannevaatimusta, joka perustuu sopimusehtodirektiivin vastaiseen kohtuuttomaan sopimusehtoon (kohta 23).
13. Korkein oikeus on mainitussa ratkaisussaan vielä erikseen todennut, että kun tuomioistuimen tutkimisvelvollisuus sopimusehtodirektiivin osalta ei riipu kuluttajan esittämistä väitteistä, muodostaa se samalla poikkeuksen oikeudenkäymiskaaren 24 luvun 3 §:ään sisältyvästä yleisestä siviiliprosessuaalisesta säännöstä, jonka mukaan tuomioistuin ei saa perustaa tuomiota seikkaan, johon asianosainen ei ole vaatimuksensa tai vastustamisensa tueksi vedonnut (kohta 24).
Korkeimman oikeuden arviointi tässä asiassa
14. Mikäli haastehakemus ei summaarisessa menettelyssä täytä suppealle haastehakemukselle asetettuja, kohdassa 9 kuvattuja vaatimuksia, käräjäoikeuden on oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 5 §:n mukaan kehotettava kantajaa korjaamaan puutteellinen haastehakemus, jos se on välttämätöntä oikeudenkäynnin jatkamiseksi tai vastauksen antamista varten. Haastehakemuksen korjaaminen on välttämätöntä esimerkiksi silloin, kun sen perusteella ei ole mahdollista antaa yksipuolista tuomiota vastaajan jätettyä vastaamatta kanteeseen. Kun haastehakemus täyttää sille säädetyt vaatimukset, käräjäoikeudella ei yleensä ole perustetta vaatia lisäselvitystä kantajalta. Kuten edellä kohdissa 11 – 13 selostetusta Korkeimman oikeuden ratkaisusta KKO 2015:60 ilmenee, poikkeuksen tästä pääsäännöstä muodostaa kuitenkin tilanne, jossa tuomioistuimen tulee omasta aloitteestaan tarkastaa, onko sen käsiteltävänä olevassa asiassa kysymys sopimusehtodirektiivin 3 ja 6 artiklan soveltamisalaan kuuluvasta elinkeinonharjoittajan ja kuluttajan välisestä vakiosopimusehdosta.
15. Käräjäoikeuden vaadittua lisäselvitystä voi ilmetä, että kanteen perusteena oleva sopimusehto ei kuulu sopimusehtodirektiivin soveltamisalaan tai ole sen perusteella kohtuuton, mutta kannevaatimus voi siitä huolimatta olla perusteeton jollakin muulla perusteella. Tällöin tuomioistuimen tutkimisvaltaa voi rajoittaa Korkeimman oikeuden ratkaisusta KKO 2015:60 ilmenevällä tavalla oikeudenkäymiskaaren 24 luvun 3 §:n väittämistaakkaa koskeva säännös. Kuten Korkein oikeus on mainitussa ratkaisussaan todennut, tuomioistuimen aktiivista toimintaa toisen asianosaisen eduksi on pidetty mahdollisena lähinnä vain eräissä julkiseen etuun liittyvissä tilanteissa (kohta 11). Väittämistaakan voidaankin katsoa pääsääntöisesti koskevan myös sellaisia seikkoja, joiden perusteella kantajan vaatimus olisi katsottava pakottavan lainsäädännön vastaiseksi.
16. P Oy:n toimitettua käräjäoikeuteen haastehakemuksen käräjäoikeus on pyytänyt P Oy:ltä lisäselvitystä. P Oy on toimittanut käräjäoikeudelle muun muassa S:n pienlainaa koskevan takaussopimuksen. Käräjäoikeus on takaussopimuksen ehdoista ilmenneiden seikkojen – muun muassa takauksen toissijaisuuden ja velallisen konkurssia koskevan takausvastuun rajoituksen – perusteella katsonut takaussopimuksen kokonaisuudessaan kuluttajansuojalain nojalla kohtuuttomaksi.
17. Korkein oikeus toteaa, että P Oy:n alkuperäisestä haastehakemuksesta on ilmennyt muun ohessa takauspalvelua koskevien sopimusehtojen ja niiden perusteella vaaditun palkkion liittyminen 30 euron määräiseen pienlainaan ja se, että takauspalvelua on haettu maksullisella tekstiviestipalvelulla. Jo nämä seikat ovat antaneet käräjäoikeudelle aiheen ja velvollisuuden ryhtyä viran puolesta tutkimaan, perustuvatko haastehakemuksessa esitetyt vaatimukset sopimusehtodirektiivin mukaan arvioitavaan kohtuuttomaan sopimusehtoon. Ryhtyessään arvioimaan takaussopimuksen kohtuuttomuutta viran puolesta hankkimastaan selvityksestä ilmenneiden seikkojen perusteella käräjäoikeuden olisi tullut ensin arvioida, kuuluvatko sopimusehdot direktiivin 3 ja 6 artiklan soveltamisalaan, ja vastauksen tähän kysymykseen ollessa myönteinen harkita sopimusehtojen kohtuuttomuutta sen pohjalta.
18. P Oy:n valitettua käräjäoikeuden tuomiosta hovioikeudessa on ollut kysymys siitä, oliko kanne pitänyt hyväksyä yksipuolisella tuomiolla vai hylätä selvästi perusteettomana. Hovioikeuden valta tutkia asia on siten ollut rajoitettu käräjäoikeuden tutkimisvaltaa vastaavin tavoin (KKO 2011:74, kohta 15).
Sopimusehtodirektiivin mukaisen kohtuuttomuusarvioinnin sovellettavuus
Soveltamisalaa koskevat poikkeussäännökset
19. Unionin oikeuteen perustuva tuomioistuimen tutkimisvelvollisuus koskee vain niitä sopimusehtoja, joiden kohtuuttomuuden arviointi on sopimusehtodirektiivin 6 artiklan nojalla yhdenmukaistettu. Direktiivissä edellytetyn kohtuuttomuusarvioinnin ulkopuolelle jäävät siten erikseen sovitut sopimusehdot samoin kuin direktiivin 4 artiklan 2 kohdassa tarkoitetut sopimusehdot (KKO 2015:60, kohta 41). Direktiivin 4 artiklan 2 kohdan mukaan sopimusehtojen kohtuuttoman luonteen arviointi ei saa koskea sopimuksen pääkohteen määrittelyä, hinnan tai korvauksen riittävyyttä eikä vastineena toimitettavia palveluja ja tavaroita, jos ehdot on laadittu selkeästi ja ymmärrettävästi.
20. S on suhteessa tämän asian sopimuskumppaneihinsa kuluttajan asemassa. P Oy:n vaatimukset asiassa perustuvat kuluttajasopimuksen vakioehtoihin, joista ei ole erikseen neuvoteltu. Kyseiset sopimusehdot kuuluvat siten sopimusehtodirektiivin soveltamisalaan. Seuraavaksi on arvioitava, jäävätkö vaatimuksen perusteena olevat sopimusehdot viran puolesta tapahtuvan kohtuuttomuuden arvioinnin ulkopuolelle sen vuoksi, että ne koskevat joko sopimuksen pääkohteen määrittelyä tai hinnan tai korvauksen asianmukaisuutta suhteessa vastineena toimitettaviin palveluihin ja tavaroihin.
21. Unionin tuomioistuin on oikeuskäytännössään katsonut, että sopimusehtodirektiivin 4 artiklan 2 kohtaa on tulkittava suppeasti, koska siinä säädetään poikkeuksesta kohtuuttomien ehtojen sisällölliseen valvontajärjestelmään (tuomio 26.2.2015, Matei, C-143/13, EU:C:2015:127, 49 kohta ja siinä mainittu oikeuskäytäntö).
22. Sopimuksen pääkohteen määrittelyä koskevan poikkeuksen osalta unionin tuomioistuin on todennut, että ”sopimuksen pääkohteen” käsitteeseen kuuluvien sopimusehtojen on ymmärrettävä olevan niitä, joilla vahvistetaan sopimuksen olennaiset suoritukset ja jotka sellaisenaan määrittävät sopimusta. Sitä vastoin sellaiset sopimusehdot, jotka ovat luonteeltaan liitännäisiä sopimussuhteen keskeisen sisällön määrittäviin sopimusehtoihin nähden, eivät kuulu sanotun käsitteen alaan. Arvioitaessa sitä, kuuluuko sopimusehto ”sopimuksen pääkohteen” käsitteen soveltamisalaan, sopimusehtoa on tutkittava sopimuksen luonteen, systematiikan ja kaikkien ehtojen sekä sen oikeudellisen ja tosiasiallisen asiayhteyden perusteella (tuomio 23.4.2015, Van Hove, C-96/14, EU:C:2015:262, 33 ja 37 kohdat ja niissä mainittu oikeuskäytäntö). Tuomiossaan Matei unionin tuomioistuin katsoi, ettei sillä, että luotonottajan pankille maksettavan riskipalkkion voitiin katsoa vastaavan melko suurta osaa todellisesta vuosikorosta ja näin ollen tuloista, joita luotonantaja sai luottosopimusten perusteella, ollut lähtökohtaisesti merkitystä arvioitaessa, määritelläänkö tätä palkkiota koskevissa sopimusehdoissa sopimuksen pääkohde (Matei, 68 kohta).
23. Sopimusehtodirektiivin 4 artiklan 2 kohdassa säädetyn toisen, hinta-laatusuhdetta koskevan poikkeuksen osalta unionin tuomioistuin on todennut, että sen soveltamisala on rajoitettu, koska se koskee vain sovitun hinnan tai korvauksen asianmukaisuutta suhteessa vastineena toimitettaviin palveluihin ja tavaroihin. Ehdot, jotka koskevat kuluttajan luotonantajalle tekemää vastasuoritusta tai jotka vaikuttavat todelliseen hintaan, joka kuluttajan on maksettava luotonantajalle, eivät kuulu lähtökohtaisesti hinta-laatusuhdetta koskevaan ehtojen ryhmään lukuun ottamatta kysymystä siitä, onko sopimuksessa määrätty vastasuorituksen määrä tai hinta asianmukainen suhteessa luotonantajan vastineena toimittamaan palveluun (Matei, 55 ja 56 kohdat).
24. Tuomiossaan Matei unionin tuomioistuin on vielä katsonut, ettei sopimusehtodirektiivin 4 artiklan 2 kohdassa tarkoitettujen käsitteiden ”pääkohde” ja ”hinta” täsmällistä ulottuvuutta voida määritellä kulutusluottodirektiivin (Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2008/48/EY kulutusluottosopimuksista ja neuvoston direktiivin 87/102/ETY kumoamisesta) 3 artiklan g alakohdassa tarkoitetun käsitteen ”kuluttajalle aiheutuvat luoton kokonaiskustannukset” perusteella, koska viimeksi mainittu käsite on tuomioistuimen mainitsemista syistä määritelty erityisen laajasti, kun taas nyt kysymyksessä olevia sopimusehtodirektiivin 4 artiklan 2 kohdan käsitteitä on tulkittava suppeasti (Matei, 47 – 49 kohdat).
Korkeimman oikeuden arviointi
25. S on sopinut R Oy:n kanssa yhtiön tarjoaman 30 euron pienlainan ottamisesta. Kysymys on ollut niin sanotusta pikaluotosta, jolle on tyypillistä, että lainanottaja saa lainan käyttöönsä hyvin nopeasti ja myös maksaa lainan takaisin lyhyen laina-ajan jälkeen. Pienlainan saamisen edellytyksenä on tässä tapauksessa ollut, että lainanottaja järjestää lainalle henkilötakauksen tai tekee sopimuksen A Oy:n kanssa maksullisesta takauspalvelusta. Koska lainanottajan itsensä järjestämää takausta koskeva kirjallinen allekirjoitettu takaussitoumus olisi esitetyn selvityksen mukaan pitänyt lähettää liitteineen postitse R Oy:lle hakemuksen käsittelyä varten, takauspalvelua koskevan sopimuksen tekeminen A Oy:n kanssa on ollut tarpeellista lainan saamiseksi nopeasti käyttöön. Kuten alempien oikeuksien tuomioiden perusteluissa on todettu, takaussitoumuksen poikkeuksellisista ehdoista johtuen takauksella ei ole ollut vakuutena tosiasiallista merkitystä luotonantajalle. Tekstiviestipalvelu on puolestaan ollut edeltä ilmenevin tavoin liitännäinen takauspalvelua koskevaan sopimukseen.
26. Edellä lausutun perusteella Korkein oikeus toteaa, että takauspalvelua koskevan sopimuksen tekeminen ja sen perusteella suoritetut maksut ovat sinänsä olleet käytännöllisesti katsoen välttämättömiä pienlainasopimuksen ehtojen täyttämiseksi ja lainan saamiseksi S:n käyttöön tällaiselle lainalle ominaisen ajan kuluessa. Sen enempää takauspalvelua koskevalla sopimuksella kuin tekstiviestipalvelua koskevalla sopimuksella ei ole ollut itsenäistä pienlainasopimuksesta erillistä tarkoitusta. Sen vuoksi sopimuksen pääkohdetta ja hinta-laatusuhdetta koskevien sopimusehtodirektiivin 4 artiklan 2 kohdan poikkeussäännösten soveltamisedellytyksiä on perusteltua arvioida S:n ja R Oy:n tekemän pienlainasopimuksen pohjalta. Arvioitavana siten on, ovatko takauspalvelua ja tekstiviestipalvelua koskevat sopimusehdot kuuluneet pienlainasopimuksen pääkohteeseen ja niistä perittävät maksut olleet osa pienlainasopimuksen mukaista hintaa sopimusehtodirektiivin 4 artiklan 2 kohdassa tarkoitetulla tavalla. Sillä, että takauspalvelun ja telepalvelun antajat ovat olleet eri oikeushenkilöitä kuin luoton myöntänyt yhtiö, ei siten ole merkitystä edellä mainitun arvion kannalta.
27. Lainasopimuksen tyypillisinä ehtoina voidaan yleensä pitää lainan antamista velallisen käyttöön, sen takaisinmaksua ja juoksevaa korkoa koskevia ehtoja. Vakuuden, kuten takauksen, vaatiminen kysymyksessä olevan kaltaisesta pienlainasta on sitä vastoin erittäin poikkeuksellista. Kyse onkin velkasuhteen päävelvoitteeseen nähden liitännäisestä, velallisen suoritusvelvollisuuden täyttämistä tukevasta sitoumuksesta. Kun otetaan huomioon kohdissa 21 ja 24 selostettu suppean tulkinnan periaate ja kohdassa 22 mainitut, pääkohteen arvioinnissa huomioon otettavat seikat, on ilmeistä, etteivät takauspalvelua koskevan sopimuksen ja siihen liittyneen tekstiviestipalvelua koskevan sopimuksen ehdot kuulu lainasopimuksen pääkohteen piiriin. Korkein oikeus katsoo lisäksi, ettei kysymys myöskään ole säännöksessä tarkoitetuista hinta-laatusuhdetta koskevista ehdoista, kun otetaan huomioon unionin tuomioistuimen tuomiossa Matei tämän käsitteen tulkinnasta lausuttu ja se, ettei lainanantaja ole suoraan tai takaajayhtiön välityksellä tarjonnut mitään todellista vastiketta takauspalvelua koskevan sopimuksen tai tekstiviestipalvelun perusteella S:n maksettaviksi sovituille maksuille. Tämän kysymyksen arvioinnissa ratkaisevaa merkitystä ei sen sijaan ole sillä, että sanotut maksut on jäljempänä kohdassa 36 todetuin tavoin otettava huomioon laskettaessa kuluttajansuojalain 7 luvun 6 §:n 1 momentissa tarkoitettuja pienlainasopimuksen luottokustannuksia (ks. Matei, 47 – 49 kohdat).
28. Mainituilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, etteivät sopimusehtodirektiivin 4 artiklan 2 kohdassa tarkoitettua kohtuuttomuusarviointia rajoittavat poikkeukset sovellu tässä asiassa. Asiassa ei näin ollen ole enää tarvetta arvioida, onko ehdot laadittu selkeästi ja ymmärrettävästi. Sopimusehtojen kohtuuttomuutta on siten tässä tapauksessa arvioitava viran puolesta direktiivin perusteella.
Sopimusehdon kohtuuttomuuden arviointi ja seuraamukset (KKO 2015:60)
29. Kuluttajansuojalain 4 luku sopimuksen sovittelusta ja tulkinnasta on saanut nykyisen sisältönsä sopimusehtodirektiivin voimaanpanon yhteydessä. Luvun 1 §:ssä säädetään kuluttajasopimuksen ehtojen sovittelusta, ja luvun 2 §:ssä on eräitä sopimusehtodirektiiviin perustuvia rajoituksia sovittelusäännöksen soveltamiselle. Sopimusehtodirektiivissä kohtuuttomuusarvioinnin perusteista säädetään 3 ja 4 artiklassa sekä direktiivin liitteessä.
30. Kuten Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2015:60 todennut, sekä kuluttajansuojalain että sopimusehtodirektiivin mukaan sopimusehdon kohtuuttomuusarviointi tehdään tapauskohtaisesti harkinnanvaraisten perusteiden mukaan. Sopimusehtodirektiivin liitteenä oleva ohjeellinen luettelo antaa kuvan siitä, minkä tyyppisiä sopimusehtoja ainakin on pidettävä kohtuuttomina. Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä ei – oikeuspaikka- ja välityssopimusehtoja lukuun ottamatta – ole juurikaan saatavissa johtoa siihen, milloin yksittäistä ehtoa on pidettävä kohtuuttomana taikka hintaa epäasianmukaisena. Yksittäistapauksen arviointi on jätetty asiaa ratkaisevan tuomioistuimen harkintaan (kohta 52).
31. Edelleen Korkein oikeus on mainitussa ratkaisussaan todennut, että kuluttajansuojalain 4 luvun 1 ja 2 §:ää on tulkittava ja sovellettava sopimusehtodirektiivin 6 artiklassa säädetyllä ja unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön edellyttämällä tavalla. Samoin kuin tuomioistuimen tutkimisvelvollisuuden osalta, myös ehdon kohtuuttomuuden seuraamukset määräytyvät sen mukaan, onko kysymys sopimusehtodirektiivin mukaan arvioitavasta sopimusehdosta. Sopimusehdon kohtuuttomuudesta seuraa sen mitättömyys eli sopimusehdon jättäminen huomiotta, kun kohtuuttomuusarviointi perustetaan sopimusehtodirektiiviin (kohta 55).
Korkeimman oikeuden arviointi sopimusehtojen kohtuuttomuudesta tässä asiassa
32. Koska S:n ja R Oy:n välisessä pienlainasopimuksessa on kysymys elinkeinonharjoittajan kuluttajalle tarjoamasta kuluttajaluotosta, sopimusehtoihin sovelletaan kuluttajansuojalain 7 luvun kuluttajaluottoja koskevia säännöksiä. Luvun 5 §:n mukaan sopimusehto, joka poikkeaa tämän luvun säännöksistä kuluttajan vahingoksi, on mitätön. Myös 7 luvun mukainen sääntely perustuu unionin direktiiveihin. Sopimusehtojen kohtuuttomuutta arvioitaessa huomioon on siten otettava kuluttajaluottoja koskeva kuluttajansuojalain 7 luvun pakottava sääntely.
33. Kuluttajansuojalain 7 luvun 6 §:n 1 momentin mukaan luottokustannuksilla tarkoitetaan luotonantajan tiedossa olevien, kuluttajaluottosuhteen johdosta kuluttajan maksettavaksi tulevien korkojen, kulujen ja muiden maksujen yhteismäärää; luottokustannuksiin luetaan myös luottosopimukseen liittyvien vakuutusten ja muiden lisäpalveluiden kustannukset, jos lisäpalvelua koskevan sopimuksen tekeminen on edellytyksenä luoton saamiseksi markkinoiduin ehdoin.
34. Kuluttajansuojalain 7 luvun 6 §:n 1 momenttia koskevien esitöiden mukaan luottokustannuksiin luetaan mukaan myös luottosopimukseen liittyvien vakuutusten ja muiden lisäpalveluiden kustannukset, jos lisäpalvelua koskevan sopimuksen tekeminen on edellytyksenä luoton saamiseksi markkinoiduin ehdoin. Kyse voi olla siis joko siitä, että luoton saisi vain epäedullisemmin ehdoin ilman lisäpalvelua, tai siitä, että sitä ei ylipäänsä saisi ilman tarjottua lisäpalvelua. Yleisenä edellytyksenä kustannusten huomioon ottamiselle on, että kustannukset ovat luotonantajan tiedossa (HE 24/2010 vp s. 28).
35. Riidatonta on, että A Oy:n tarjoaman takauspalvelun kustannukset ovat olleet luotonantajan R Oy:n tiedossa. P Oy on kuitenkin katsonut, ettei maksullinen takauspalvelu ole ollut luoton saamisen edellytyksenä. Asiassa on näin ollen arvioitava, onko takauspalvelussa kysymys kuluttajansuojalain 7 luvun 6 §:ssä tarkoitetusta lisäpalvelusta, jota koskevat kustannukset tulee lukea mukaan luottokustannuksiin.
36. Tämän johdosta Korkein oikeus toteaa, että pienlainan sopimusehtojen mukaan S:llä on ollut mahdollisuus hankkia lainalle henkilötakaaja A Oy:n maksullisen takauspalvelun asemesta. Henkilötakaajan hankkiminen olisi asiassa saadun selvityksen perusteella edellyttänyt yrityksen verkkosivuilta löytyvän lomakkeen täyttämistä ja allekirjoittamista sekä lähettämistä liitteineen postin välityksellä velkojalle. Henkilötakaajan hankkiminen olisi siten vienyt huomattavasti enemmän aikaa ja aiheuttanut enemmän vaivaa kuin A Oy:n tarjoaman takauspalvelun käyttö. Sen on saanut yksinkertaisesti lähettämällä tekstiviestin. Kuten kohdassa 25 on todettu, pienlainoille on tyypillistä, että lainanottaja saa lainan käyttöönsä hyvin nopeasti ja myös maksaa lainan takaisin lyhyen laina-ajan jälkeen. Pienlainoja haetaan yleensä tilapäistä lyhytaikaista rahantarvetta varten. Tällaisessa tilanteessa henkilötakausta ei voida pitää varteenotettavana vaihtoehtona A Oy:n tarjoamalle takauspalvelulle. Näin ollen on perusteltua katsoa, että A Oy:n tarjoama takauspalvelu on ollut edellä mainitussa lainkohdassa tarkoitettu lisäpalvelu, jota koskevan sopimuksen tekeminen on ollut edellytyksenä pienlainan saamiseksi markkinoiduin ehdoin. Sen vuoksi lainan luottokustannuksiin on laskettava myös takauspalvelua koskevan sopimuksen aiheuttamat kustannukset.
37. Jos luoton määrä tai luottoraja on alle 2 000 euroa, luottosopimuksen mukainen luoton todellinen vuosikorko saa kuluttajansuojalain 7 luvun 17 a §:n mukaan olla enintään korkolain 12 §:ssä tarkoitettu viitekorko lisättynä 50 prosenttiyksiköllä. S:n tehdessä lainahakemuksensa todellinen vuosikorko olisi saanut olla 50,5 prosenttiyksikköä. Luvun 6 §:n 3 momentin mukaan todellisella vuosikorolla tarkoitetaan tässä luvussa korkoprosenttia, joka saadaan laskemalla luottokustannukset vuosikorkona luoton määrälle lyhennykset huomioon ottaen. Todellisen vuosikoron laskemistavasta ja laskennassa käytettävistä oletuksista säädetään oikeusministeriön asetuksella.
38. Tässä asiassa pienlainan pääoma on ollut 30 euroa. Asiassa ei ole selvitetty lainan kustannuksia tai laina-aikaa. Takaussopimus on tehty 18.12.2013 ja ensimmäinen muistutuskirje lainan takaisinmaksun laiminlyönnin johdosta on päivätty 16.1.2014. Uusimiskuluineen takauspalvelua koskevan sopimuksen kustannukset ovat olleet vajaan kuukauden aikana 27 euroa eli lähes lainapääoman suuruiset. S:n lainan luottokustannukset ovat siis moninkertaisesti ylittäneet kuluttajansuojalaissa säädetyn korkokaton, kun luottokustannuksiin lasketaan takauspalvelua koskevasta sopimuksesta aiheutuneet kulut.
39. Kuluttajansuojalain 7 luvun 13 §:n 2 momentin 3 kohdan mukaan luotonantaja ei saa luottoa markkinoitaessa, sitä myönnettäessä eikä muussa luottosuhteeseen liittyvässä asioinnissa käyttää lisämaksullista tekstiviestipalvelua tai muuta vastaavaa viestipalvelua. Mitä sanotussa kohdassa säädetään, sovelletaan mainitun pykälän 3 momentin mukaan myös luotonvälittäjään, jolla luvun 7 §:n 6 kohdan mukaan tarkoitetaan muuta elinkeinonharjoittajaa kuin luotonantajaa, joka esittelee tai tarjoaa kuluttajille luottosopimuksia taikka muutoin avustaa kuluttajia luottosopimuksen tekemisessä. Tässä asiassa A Oy on avustaessaan S:ää pienlainan saamisessa käyttänyt takauspalvelusopimuksen tekemisessä B Oy:n maksullista tekstiviestipalvelua.
40. Yhteenvetona Korkein oikeus toteaa, että A Oy:n palvelusta peritty maksu on ylittänyt laissa luottokustannuksille säädetyn korkokaton ja että B Oy:n lisämaksullinen tekstiviestipalvelu on ollut laissa kielletty tekstiviestipalvelu. Korkein oikeus katsoo, että näitä palveluita koskevat sopimusehdot ovat pakottavan kuluttajansuojalainsäädännön vastaisia ja kuluttajan kannalta kohtuuttomia. Sopimusehtodirektiivin mukaisesti elinkeinonharjoittajan ja kuluttajan välisen sopimuksen kohtuuttomat ehdot eivät sido kuluttajia. Vaatimukset takauspalkkiosta ja tekstiviestipalvelumaksusta ovat siten oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 13 §:ssä tarkoitetulla tavalla selvästi perusteettomia. Tästä seuraa, että myös maksuja koskevat perimiskulut ovat selvästi perusteettomia. P Oy:n kanne on tällä perusteella hylättävä.
Tuomiolauselma
Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.
Korkeimman oikeuden ratkaisu 2016:73
Perustelut
I Asian tausta ja kysymyksenasettelu
1. B oli säilyttänyt verkkopankin käyttäjätunnusta ja avainlukulistaa kotonaan puolisoiden yhteisessä laskulaatikossa siten, että hänen aviopuolisonsa C oli tiennyt niiden säilytyspaikan ja C:llä oli myös ollut niihin pääsy.
2. C oli 23.1.2012 B:n tietämättä hakenut tämän nimissä internetin välityksellä A Oy:ltä 100 euron suuruisen kuluttajaluoton käyttämällä henkilöllisyyden tunnistamisessa B:n verkkopankkitunnuksia. Luotto oli samana päivänä myönnetty ja maksettu C:n ilmoittamalle tilille, jonka olemassaolosta B ei ollut tiennyt. C ei ollut maksanut velkaa takaisin. Hän oli salannut puolisoltaan siihen liittyvät perintäkirjeet.
3. C oli 11.2.2013 tuomittu rangaistukseen useista petoksista, koska hän oli hakenut puolisonsa nimissä mutta tämän tietämättä ja suostumuksetta erisuuruisia kuluttajaluottoja. Yksi petoksista koski kohdassa 2 mainittua 100 euron kuluttajaluottoa.
4. A Oy on 22.11.2012 vireille tulleessa kanteessaan vaatinut, että B velvoitetaan suorittamaan velan pääoman, käsittelykuluja, luottoaikaista 28 prosentin korkoa sekä samansuuruista viivästyskorkoa ajalta 7.2. – 4.8.2012 ja tämän jälkeen lakisääteistä viivästyskorkoa. B on vastauksessaan kiistänyt olevansa vastuussa puolisonsa ottamasta kuluttajaluotosta ja pitänyt yhtiön vaatimuksia kohtuuttomina. Käräjäoikeus on hylännyt kanteen sillä perusteella, ettei B ollut vastuussa verkkopankkitunnustensa oikeudettomasta käytöstä, koska hän ei ollut tiennyt puolisonsa rikollisesta menettelystä. Hovioikeus ei ole muuttanut käräjäoikeuden tuomiota.
5. A Oy on Korkeimman oikeuden pyynnöstä toimittamassaan lausumassa esittänyt, että sopimus oli tehty käyttäen vahvaa sähköistä tunnistamista, että luotonhakija oli ennen sopimuksen tekemistä saanut tiedot luotosta Vakiomuotoiset eurooppalaiset kuluttajaluottotiedot -lomakkeella ja että luotonhakija oli hyväksynyt luottoehdot tekstiviestillä. Yhtiö on toimittanut Korkeimpaan oikeuteen kopiot lomakkeesta ja vakioehdoista mutta ei kyseistä luottoa koskevaa luottosopimusta. Lisäksi A Oy on lisäselvityspyynnön johdosta ilmoittanut, että yhtiön näkemyksen mukaan kuluttaja on voinut tallentaa ja toisintaa sopimuksen ehdot ja että kuluttajaluottosopimus on siten tehty kuluttajansuojalain 7 luvun 17 §:ssä edellytetyllä tavalla.
6. Korkeimmassa oikeudessa on A Oy:n valituksen johdosta kysymys siitä, onko B vastuussa luotosta, joka on haettu käyttämällä oikeudettomasti hänen verkkopankkitunnuksiaan. Arvioitavana on lisäksi se, onko yhtiöllä oikeus periä luottokustannuksia.
II Vastuu tunnistusvälineen oikeudettomasta käytöstä
Vahva sähköinen tunnistaminen
7. Tässä tapauksessa luotonhakijan henkilöllisyys on ennen kuluttajaluottosopimuksen tekemistä tunnistettu verkkopankkitunnuksilla eli käyttäen kuluttajansuojalain 7 luvun 15 §:ssä edellytettyä tunnistusmenetelmää, joka täyttää vahvasta sähköisestä tunnistamisesta ja sähköisistä allekirjoituksista annetun lain (tunnistuslaki) 8 §:ssä (617/2009) säädetyt vaatimukset. Lain nimike on sittemmin 1.7.2016 lukien muutettu laiksi vahvasta sähköisestä tunnistamisesta ja sähköisistä luottamuspalveluista (533/2016).
8. Vahvan sähköisen tunnistamisen tarkoituksena on, että tunnistusväline ja sen käyttö voidaan yhdistää henkilön todelliseen henkilöllisyyteen. Tunnistuslain esitöiden mukaan palveluntarjoajan on voitava luottaa siihen, että etäyhteyden päässä oleva palvelunkäyttäjä on se, joka väittää olevansa (HE 36/2009 vp s. 1 ja 36). Vahvan sähköisen tunnistamisen menetelmää käytetään enenevässä määrin internetin kautta tapahtuvassa kaupankäynnissä sekä asioinnissa viranomaisten kanssa esimerkiksi terveydenhoitoon ja verotukseen liittyvissä asioissa.
9. Tunnistusjärjestelmä perustuu sopimuksiin, jotka pankki tai muu tunnistuspalvelun tarjoaja tekee yhtäältä tunnistusvälineen haltijan kanssa ja toisaalta internetverkossa toimivien yritysten ja viranomaisten kanssa. Menetelmän ensivaiheeseen kuuluu, että tunnistuspalvelun tarjoaja tunnistaa luotettavasti ja yleensä henkilökohtaisesti tunnistusvälineen hakijan. Tunnistusväline voi olla käyttäjän tiedossa oleva käyttäjätunnus ja hänen hallussaan oleva sirukortti tai muu väline, kuten salasanalista, joita käytetään yhdessä tunnistamistapahtuman yhteydessä. Tunnistusväline on aina henkilökohtainen. Tunnistusvälinettä ei saa luovuttaa toiselle, ja sitä on säilytettävä huolellisesti. Tunnistusmenetelmän luotettavuus edellyttää myös riittävää tietoturvaa ja muun muassa tiedonsiirron luotettavuutta.
Tunnistusvälineen haltijan vastuuta koskevat säännökset ja niitä koskevat esityöt
10. Tunnistuslain 27 §:n 1 momentin mukaan tunnistusvälineen haltija vastaa tunnistusvälineen oikeudettomasta käytöstä vain, jos 1) hän on luovuttanut tunnistusvälineen toiselle, 2) tunnistusvälineen katoaminen, joutuminen oikeudettomasti toisen haltuun tai oikeudeton käyttö johtuu hänen huolimattomuudestaan, joka ei ole lievää tai 3) hän on laiminlyönyt ilmoittaa tunnistuspalvelun tarjoajalle tai sen ilmoittamalle muulle taholle tunnistusvälineen katoamisesta, joutumisesta oikeudettomasti toisen haltuun tai oikeudettomasta käytöstä ilman aiheetonta viivytystä sen havaittuaan. Pykälän 2 momentissa on tunnistusvälineen haltijan vastuuta koskevia rajoituksia, joilla ei kuitenkaan ole merkitystä tässä asiassa.
11. Lain esitöiden (HE 36/2009 vp s. 64) mukaan pykälän 1 kohdassa tunnistusvälineen luovutuksella tarkoitetaan vapaaehtoista hallinnan luovutusta, tapahtuipa se missä tarkoituksessa tahansa. Tunnistusvälineen haltijan voidaan katsoa ottavan riskin välineen väärinkäytöstä, vaikka hän luovuttaisi sen toiselle esimerkiksi vain säilytettäväksi. Tämän vuoksi hän voi joutua vastuuseen riskin toteutuessa. Säännöksessä tarkoitetusta luovutuksesta on kysymys vain silloin, kun tunnistusvälineen haltija tietoisesti luovuttaa juuri välineen hallinnan toiselle. Säännös ei siten koske esimerkiksi tilannetta, jossa tunnistusvälineen haltija luovuttaa toisen säilytettäväksi laukun, jossa tunnistusväline on. Jos tunnistusvälineen haltijan tällaista menettelyä pidetään huolimattomana, vastuu voi kuitenkin syntyä momentin 2 kohdan nojalla.
12. Momentin 2 kohdasta lain esitöissä lausuttiin ainoastaan, että vastaavanlainen vastuuperuste oli tuolloin voimassa olleessa kuluttajansuojalain 7 luvun 19 §:n 1 momentin 2 kohdassa (385/1986). Lisäksi viitattiin siihen, mitä tunnistuslain 23 §:n kohdalla lausuttiin tunnistusvälineen haltijan velvollisuudesta huolehtia välineestä.
13. Tunnistuslain 23 §:n mukaan tunnistusvälineen haltijan on käytettävä tunnistusvälinettä sopimuksen ehtojen mukaisesti, hänen on säilytettävä tunnistusvälinettä huolellisesti eikä hän saa luovuttaa sitä toisen käyttöön. Tunnistusvälineen säilyttämisen osalta lain esitöissä (HE 36/2009 vp s. 59 – 60) on todettu, että arvioitaessa sitä, millaisia varotoimia tunnistusvälineen haltijalta voidaan kohtuudella edellyttää, on otettava huomioon, että tavanomaiset tunnistusvälineet on yleensä tarkoitettu käytettäviksi usein ja että niitä on sen vuoksi voitava kuljettaa mukana. Tunnistusvälineen haltijalta edellytettäviin kohtuullisiin varotoimiin voidaan yleensä katsoa kuuluvan esimerkiksi sen, että hän säilyttää tunnistusvälinettä ja sen käyttöön liittyviä yksilöiviä tietoja erillään niin, ettei sivullinen voi yhdistää niitä toisiinsa. Tunnistusvälineen haltijalta ei kuitenkaan voida vaatia kohtuuttoman pitkälle meneviä turvajärjestelyjä. Esimerkiksi se, että tunnistusvälineen haltija säilyttää sekä tunnistusvälinettä että tunnuslukua kotonaan, ei vielä sinänsä merkitse sitä, että hän olisi laiminlyönyt huolellisuusvelvoitteensa. Huolellisena menettelynä voidaan yleensä pitää esimerkiksi sitä, että tunnistusvälinettä säilytetään lompakossa tai käsilaukussa ja tunnuslukua kotona lipaston laatikossa.
Korkeimman oikeuden kannanotot
Tunnistusvälineen luovuttaminen
14. Tunnistuslain 27 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan tunnistusvälineen haltija vastaa sen oikeudettomasta käytöstä, jos hän on luovuttanut tunnistusvälineen toiselle. Tältä osin säännös vastaa myös voimassa olevissa kuluttajansuojalain 7 luvun 40 §:n 1 momentin 1 kohdassa ja maksupalvelulain 62 §:n 1 momentin 1 kohdassa säädettyä vastuuperustetta. Kuluttajansuojalain ja maksupalvelulain mukaan luottokortin tai muun maksuvälineen luovuttamisesta, toisin kuin välineen huolimattomasta säilytyksestä, seuraa täysi vastuu sen oikeudettomasta käytöstä. Korkein oikeus toteaa, että edellä mainittuja säännöksiä sovellettaessa välineen luovuttamista on soveltamistilanteiden samankaltaisuuden vuoksi tulkittava yhdenmukaisesti.
15. Tunnistusvälineen haltijan vastuuseen ei momentin 1 kohdan mukaan vaikuta se syy, miksi väline on luovutettu toiselle. Vastuu voi syntyä paitsi silloin, kun tunnistusväline on annettu toisen käytettäväksi, myös silloin, kun väline on luovutettu vain sen säilyttämistä varten. Luovuttaminen voi tässä yhteydessä tarkoittaa paitsi tunnistamiseen liittyvän välineen hallinnan siirtämistä myös salasanan tai muun tunnuksen ilmaisemista, joka on tarkoitettu vain tunnistusvälineen haltijan tietoon. Toisaalta luovuttaminen edellyttää, että tunnistusvälineen laillinen haltija on vapaaehtoisesti ja tarkoituksellisesti antanut välineen toisen hallintaan tai tietoon.
16. B:n mukaan hän ei ole antanut verkkopankkitunnuksiaan C:lle eikä myöskään lupaa niiden käyttämiseen. Korkein oikeus katsoo, ettei tunnistusvälineen luovuttamisena voida pitää myöskään sellaista menettelyä, jossa tunnistusvälineen haltija säilyttää välinettä kodissaan, vaikka hänen puolisonsa tietää säilytyspaikan tai voi sen helposti selvittää. B:n vastuuta tunnistusvälineen oikeudettomasta käytöstä ei siten voida perustaa 1 kohdassa tarkoitettuun tunnistusvälineen luovutukseen.
Huolimattomuuden arviointi
17. Tunnistusvälineen haltijan vastuu voi tunnistuslain 27 §:n 1 momentin 2 kohdan nojalla perustua siihen, että oikeudeton käyttö on johtunut hänen huolimattomuudestaan, joka ei ole lievää. Vastuun syntymisen edellytyksinä on, että tunnistusvälineen oikea haltija on rikkonut huolellisuusvelvollisuutensa, hänen menettelynsä on lievää moitittavampaa ja tämä huolimaton menettely on syy-yhteydessä tunnistusvälineen oikeudettomaan käyttämiseen. Säännös liittyy lain 23 §:ään, jonka mukaan tunnistusvälineen haltijan on säilytettävä välinettä huolellisesti.
18. Tunnistuslain esitöiden mukaan tunnistusvälineen huolellinen säilyttäminen edellyttää yleensä sitä, että tunnistamisen välinettä ja tunnistetietoja säilytetään erillään niin, ettei sivullinen voi yhdistää niitä toisiinsa. Hyväksyttävänä menettelynä on pidetty sitä, että tunnistusvälineen yhtä osaa säilytetään kotona ja toista pidetään mukana esimerkiksi lompakossa tai käsilaukussa. Huolelliseen käyttöön kuuluu myös se, että välineiden tallellaolo ajoittain tarkastetaan etenkin liikuttaessa paikoissa, joissa on erityisen suuri vaara joutua varkauden uhriksi (KKO 2006:81).
19. Lain esitöissä huolellisuusvelvoitetta on tarkasteltu sen riskin kannalta, että joku täysin ulkopuolinen henkilö saa kadotetun tai varastetun tunnistusvälineen käyttöönsä. Käsiteltävänä olevassa tapauksessa oikeudettomaan käyttöön syyllistynyt on kuitenkin ollut yhteisessä asunnossa asunut puoliso. Ongelmallista onkin, miten tunnistusvälineen haltijan vastuuta ja huolellisuusvelvoitetta on arvioitava tilanteessa, jossa tämän perheenjäsen on salaa ottanut tunnistusvälineen ja käyttänyt sitä oikeudettomasti.
20. Vastuuta arvioitaessa lähtökohtana on, että tunnistusväline on edellä kohdassa 9 kuvatuin tavoin henkilökohtainen, jolloin tunnistusvälineen haltijan puoliso on sivullisen asemassa. Tunnistusvälinettä on kuitenkin voitava säilyttää siten, ettei sen käyttäminen ole kohtuuttoman hankalaa. Henkilöllä voi olla samanaikaisesti hallussaan useita vahvaan sähköiseen tunnistamiseen kelpaavia välineitä. Erilaisten yksityisten ja julkisten palvelujen käyttäminen edellyttää usein sähköistä tunnistamista. Tunnistamisessa käytettävää välinettä ja siihen liittyviä tunnuksia on voitava säilyttää siellä, missä sähköisiä palveluita käytetään. Huolellisuusvelvoitetta ei voida asettaa niin ankaraksi, että se hankaloittaisi sähköisten palvelujen käyttöä kotoa käsin ja asettaisi tavanomaisella tavalla asioitaan hoitavan henkilön ennakoimattomien vastuiden vaaraan. Menettelyn huolimattomuuden arviointi perustuu kokonaisharkintaan, jossa voidaan ottaa huomioon muun muassa väärinkäytön riskin suuruus ja varotoimenpiteiden mahdollisuus.
21. Pelkästään se, että tunnistusvälineeseen kuuluvia osia säilytetään kodin eri paikoissa tai osin esimerkiksi käsilaukussa tai lompakossa, ei käytännössä aina riitä estämään niiden joutumista muiden samassa taloudessa asuvien käsiin. Laki tai sen esityöt eivät anna tukea käsitykselle, jonka mukaan varotoimien perheenjäsenien väärinkäytöksiä kohtaan tulisi olla tavanomaisia huolellisuusvelvoitteita vaativampia. Pikemminkin on niin, että kodin piirissä tapahtuvaa varomattomuutta tunnistusvälineiden käsittelyssä voidaan herkemmin pitää lievänä huolimattomuutena perheenjäsenien välisen luottamuksen vuoksi. Toisaalta sähköiset palvelut perustuvat käyttäjän henkilöllisyyden luotettavaan tunnistamiseen, mikä puolestaan edellyttää sitä, että tunnisteen haltija pitää hänelle henkilökohtaisesti myönnettyä tunnistusvälinettä vain omassa hallinnassaan ja pyrkii kohtuullisin toimin estämään välineen väärinkäytön.
22. Korkein oikeus toteaa, että tunnistusvälineen haltijan menettelyä tunnistusvälineen säilyttämisessä on yleensä arvioitava samoin perustein siitä riippumatta, kuka on välinettä oikeudettomasti käyttänyt. Vähimmäisvaatimuksena on, että tunnistamiseen tarvittavia tunnistetietoja ja tunnistamisen välinettä ei säilytetä kotona samassa, toisten tiedossa olevassa tai helposti löydettävissä olevassa paikassa. Huolimaton säilytystapa lisää riskiä siitä, että perheenjäsen käyttää väärin toisen perheenjäsenen tunnistusvälinettä.
23. B oli säilyttänyt sekä verkkopankin käyttäjätunnusta että avainlukulistaa kotonaan puolisoiden yhteisessä laskulaatikossa. B on tiennyt, että säilytyspaikka on C:n tiedossa ja vaivatta tämän saatavilla. Tällainen avoin säilytystapa ei täytä tunnistusvälineen huolellisen säilyttämisen vaatimuksia edes perheenjäsenten kesken. Koska B ei ole ryhtynyt minkäänlaisiin toimiin pitääkseen tunnistusvälineensä suojassa, hänen huolimattomuuttaan ei voida pitää lievänä.
24. B on vedonnut siihen, että A Oy:n saatava perustuu C:n rikolliseen menettelyyn, josta B ei ole tiennyt. Korkein oikeus toteaa, että toisen tunnistusvälineen luvaton käyttö liittyy usein rangaistavaan tekoon. Tästä seuraava rangaistus- ja vahingonkorvausvastuu ei vaikuta siihen vastuuseen, joka tunnistuslain nojalla syntyy tunnistusvälineen haltijan oman huolimattomuuden tai muun menettelyn perusteella. Näin B:n vastuuta hänen nimissään haetusta luotosta ei poista se, että C on tuomittu rangaistukseen petoksesta.
25. Kun B:n on katsottu säilyttäneen huolimattomasti tunnistusvälinettä, ei ole tarvetta erikseen lausua siitä, onko hän tunnistuslain 27 §:n 1 momentin 3 kohdassa tarkoitetulla tavalla laiminlyönyt ilmoittaa pankille tunnistusvälineen oikeudettomasta käytöstä ilman aiheetonta viivytystä.
Tunnistusvälineen haltijan vastuun sisältö
26. Korkein oikeus toteaa, että tunnistuslain 27 §:ssä käytetään varsin yleistä ilmaisua ”tunnistusvälineen haltija vastaa tunnistusvälineen oikeudettomasta käytöstä”. Säännöksestä ei käy ilmi, minkälaisesta vastuusta on kysymys ja kenelle välineen haltija on vastuussa. Myöskään lain esitöissä ei ole käsitelty vastuun sisältöä ja mitä se voi merkitä erilaisten oikeustoimien ja asioiden yhteydessä. Korkein oikeus toteaa, että vastuusäännös on kansallinen eikä asiakkaan vastuusta säädetä myöskään 1.7.2016 alkaen sovellettavaksi tulleessa sähköisestä tunnistamisesta ja sähköisiin transaktioihin liittyvistä luottamuspalveluista sisämarkkinoilla annetussa Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksessa (910/2014/EU).
27. Tunnistuslain 27 § on laadittu pitkälti vastaamaan tuolloin voimassa ollutta kuluttajansuojalain 7 luvun 19 §:n säännöstä, joka koski tilinhaltijan vastuuta luottokortin tai muun tililuoton käyttöön oikeuttavan tunnisteen oikeudettomasta käytöstä. Tunnistuslain esitöissä on pyritty kohdittain selostamaan, miltä osin ehdotettu säännös vastaa mainittua kuluttajansuojalain säännöstä tai poikkeaa siitä (HE 36/2009 vp s. 63 – 64). Korkein oikeus toteaa, että kuluttajansuojalain säännös koski kuluttajan ja pankin tai luottokorttiyhtiön välistä tililuottosopimusta ja tilin käyttöön liittyvää kuluttajan vastuun rajoittamista suhteessa tunnisteen luovuttaneeseen luotonantajaan. Oikeudellisesti tilanne on toisenlainen tunnistuslaissa, koska tunnistamispalvelu toimii vain apuvälineenä asiakkaan ja jonkin muun yrityksen tai viranomaisen välisessä oikeustoimessa tai asiassa. Säännöksestä ja lain esitöistä on kuitenkin pääteltävissä lain tarkoituksena olleen, että tunnistusvälineen haltijan vastuu on lopputulokseltaan samankaltainen kuin kuluttajan vastuu luotto- ja maksuvälineiden oikeudettomasta käytöstä.
28. Korkein oikeus katsoo, että tilanne, jossa luotonantaja on myöntänyt luoton käyttäen luotonhakijan tunnistamiseen vahvan sähköisen tunnistamisen menetelmää, on pitkälti verrattavissa luottokortin käyttöön. Jos tunnistusvälineen oikeudeton käyttö tällöin johtuu lainkohdassa tarkoitetusta tunnistusvälineen haltijan tahallisesta tai tuottamuksellisesta menettelystä, hän myös vastaa luotosta. Tunnistusvälineen haltijan vastuu on siten samanlaista kuin hänen itse tekemässään luottosopimuksessa.
Johtopäätös
29. B on laiminlyönyt velvollisuutensa säilyttää tunnistusvälinettään huolellisesti, kun hän on säilyttänyt tunnistamisen välineitä kotonaan samassa paikassa tietäen, että myös hänen puolisonsa on tiennyt säilytyspaikan ja että tämä on voinut esteettä saada ne haltuunsa. Tunnistusvälineen oikeudeton käyttö on tunnistuslain 27 §:n 1 momentin 2 kohdan tarkoittamalla tavalla katsottava johtuneen B:n huolimattomuudesta, joka ei ole lievää. B on sen vuoksi vastuussa luotosta, joka on otettu hänen tunnistusvälinettään käyttäen. Näin ollen hän on velvollinen suorittamaan maksamatta jääneen kuluttajaluoton A Oy:lle.
III Liitännäisvaatimukset
30. Vaikka alemmat oikeudet eivät ole lausuneet kanteen liitännäisvaatimuksista, viivytyksen välttämiseksi Korkein oikeus tutkii nämä vaatimukset.
Vastuu luottokustannuksista
31. Kuluttajansuojalain 7 luvun 17 §:n 1 momentin mukaan kuluttajaluottosopimus on tehtävä kirjallisesti ja kuluttajalle on annettava kappale sopimusta. Sopimus voidaan tehdä myös sähköisesti siten, että kuluttaja voi tallentaa ja toisintaa sopimuksen muuttumattomana. Pykälän 2 momentin mukaan kuluttajaluottosopimuksessa on mainittava muun ohella tiedot luottosopimuksen osapuolista sekä luotosta, luottokustannuksista ja luoton takaisinmaksusta. Pykälän 3 momentin mukaan kuluttajalta ei saa luottosuhteen perusteella periä korkoa tai maksuja, joista ei ole sovittu 1 momentissa tarkoitetussa sopimuksessa.
32. Pykälän 1 momentilla on pantu täytäntöön kulutusluottodirektiivin (Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2008/48/EY kulutusluottosopimuksista ja neuvoston direktiivin 87/102/ETY kumoamisesta) 10 artiklan 1 kohta. Sen mukaan luottosopimukset on laadittava kirjallisina tai muulla pysyvällä tavalla (pysyvä väline, durable medium) ja kaikkien sopimuspuolten on saatava yksi kappale luottosopimuksesta. Pysyvä väline on direktiivin 3 artiklan m alakohdassa määritelty välineeksi, jonka avulla kuluttaja voi tallentaa hänelle henkilökohtaisesti osoitettuja tietoja siten, että tiedot ovat helposti saatavissa myöhempää käyttöä varten tietojen käyttötarkoituksen kannalta asianmukaisen ajan, ja joka mahdollistaa tallennettujen tietojen tulostamisen muuttumattomina. Direktiivin 10 artiklan 2 kohdassa on luettelo luottosopimuksessa mainittavista tiedoista ja ehdoista.
33. Unionin tuomioistuin on ratkaisussaan Content Services, C-49/11 (EU:C:2012:419) käsitellyt sitä, millä edellytyksillä kuluttajan katsotaan saavan tiedot pysyvällä tavalla internetpalvelun kautta. Pysyvän tavan on taattava se, että kuluttaja saa tiedot haltuunsa samalla tavalla kuin paperin välityksellä. Tuomioistuimen mukaan pysyvän tavan vaatimuksia ei täytä ainakaan sellainen käytäntö, jonka mukaan kuluttajalle annettavat tiedot ovat saatavilla yksinomaan yrityksen internetsivustolle johtavan hyperlinkin kautta. Kun kuluttaja tällöin joutuisi tekemään aktiivisia toimia saadakseen tiedot, ei kuluttaja myöskään ”saa” tietoja niin kuin direktiivissä edellytetään.
34. Korkein oikeus toteaa, että kuluttajansuojalain 7 luvun 17 §:n säännöksiä kuluttajaluottosopimuksen muotovaatimuksista on tulkittava edellä selostettujen unionin oikeuden vaatimusten mukaisesti. Näin on myös silloin, kun kuluttajaluotto on pienempi kuin 200 euroa, jolloin se jää kulutusluottodirektiivin soveltamisalan ulkopuolelle. Jollei luotonantaja ole huolehtinut siitä, että kuluttaja saa pysyvällä tavalla haltuunsa kuluttajaluottosopimuksen, luotonantaja ei saa periä minkäänlaisia luottokustannuksia. Kuluttajansuojalain 7 luvun 17 § on kuluttajan suojaksi säädettyä pakottavaa oikeutta, eivätkä sen asettamat vaatimukset ja rikkomisen seuraamukset ole tulkinnan- tai harkinnanvaraisia. Lisäksi unionin tuomioistuin on katsonut, että tuomioistuimen on viran puolesta tutkittava kulutusluottodirektiivin 10 artiklan 2 kohdan vaatimusten noudattaminen ja, jollei vaatimuksia ole noudatettu, tehtävä tästä kaikki kansallisessa oikeudessa säädetyt päätelmät (tuomio Radlinger, C-377/14, EU:C:2016:283, kohdat 68 – 74). Korkein oikeus katsoo, että tuomioistuimen on otettava säännös huomioon ilman vastaajan nimenomaista väitettäkin.
35. A Oy ei ole väittänyt, että se olisi sopimuksenteon yhteydessä tai sen jälkeen toimittanut luotonhakijalle kuluttajaluottosopimusta kirjallisesti tai sähköisessä muodossa. Korkeimman oikeuden lausumapyynnöistä huolimatta yhtiö ei ole myöskään kuvannut, miten sen käyttämä internetsivusto olisi turvannut sen, että kuluttaja saa itselleen luottosopimuksen, jossa on yksilöidyt tiedot muun muassa luotosta ja luottokustannuksista ja joka on tallennettavissa ja säilytettävissä muuttumattomana.
36. Korkein oikeus katsoo, ettei A Oy ole osoittanut kuluttajan saaneen kuluttajaluottosopimusta haltuunsa pysyvällä tavalla niin kuin kuluttajansuojalain 7 luvun 17 §:n 1 momentissa edellytetään. Yhtiöllä ei siten ole pykälän 3 momentin johdosta oikeutta periä luotosta vaatimiaan käsittelymaksuja, luottoaikaista korkoa eikä luottoaikaiseen korkoon perustuvaa viivästyskorkoa. Näitä koskevat vaatimukset on myös tunnistusvälineen haltijaan kohdistettuina hylättävä perusteettomina.
Tuomiolauselma
Hovioikeuden tuomio kumotaan.
B velvoitetaan suorittamaan A Oy:lle maksamatta jäänyt kuluttajaluoton pääoma 100 euroa korkolain 4 §:n 1 momentissa tarkoitettuine viivästyskorkoineen 7.2.2012 lukien.
Yhtiön muut korko- ja kuluvaatimukset hylätään.
Korkeimman oikeuden ratkaisu 2015:60
Perustelut
I Asian tausta ja kysymyksenasettelu
1. L Oy ja A ovat 25.6.2013 tehneet internetin välityksellä luottosopimuksen 2 000 euron limiittiluotosta. Luoton ehdot ovat perustuneet L Oy:n laatimiin kuluttajaluoton yleisiin sopimusehtoihin. A on nostanut luoton enimmäismäärän.
2. Lainaehtojen mukaan luotonsaajalla on oikeus nostaa luottoa tililleen limiittinsä puitteissa. Jokaisesta nostosta peritään 15 prosentin nostoprovisio. Luoton takaisinmaksusta todetaan lainaehdoissa seuraavasti: ”Luotto erääntyy maksettavaksi keskimäärin 30 vuorokautta ensimmäisestä nostosta”; ”Luoton nostot ja nostoprovisiot ovat korottomia ensimmäiseen eräpäivään saakka”; ”Luotonsaaja voi halutessaan hyödyntää osamaksuvaihtoehtoa, jossa kuukausierä on 20 % (kuitenkin minimissään 50 €) avoimen saldon määrästä riippuen, sisältäen luoton pääoman, nostoprovision ja koron takaisinmaksun. Kuukausierien osamaksuvaihtoehdon kuukausikorko on 9,9 %. Avoin saldo sisältää nostetun luoton, nostoprovision ja kertyneen kuukausikoron. ”
3. Maksun viivästymisen seuraamusten osalta lainaehdoissa todetaan seuraavasti: ”Mikäli maksueriä ei makseta viimeistään eräpäivänä, on luotonsaaja velvollinen maksamaan viivästyneelle määrälle korkolain mukaista viivästyskorkoa eräpäivästä maksupäivään saakka. ”
4. G Oy, jolle L Oy oli myynyt saatavan, on kanteessaan vaatinut, että A velvoitetaan suorittamaan pääomana 2 836,94 euroa sekä viivästyskorkoa velan erääntymisestä 14.10.2013 lukien 180 vuorokauden ajalta 118,80 prosentin korkokannan mukaan ja tämän jälkeen korkolain 4 §:n 1 momentin (lakisääteinen viivästyskorko) mukaan. Vaatimus 118,80 prosentin viivästyskorosta on perustunut siihen, että mainittua korkoa on lainaehtojen mukaan tullut suorittaa luottosuhteen aikana, jolloin korkolain 4 §:n 2 momentin nojalla viivästyskorkoa on maksettava saman perusteen mukaan enintään 180 vuorokauden ajan ja enintään tuomion antamiseen saakka.
5. A ei ole vastannut kanteeseen käräjäoikeudessa. Hän ei ole myöskään vastannut G Oy:n valitukseen hovioikeudessa eikä Korkeimmassa oikeudessa.
6. Käräjäoikeus on yksipuolisessa tuomiossaan hyväksynyt muut kannevaatimukset, mutta on tuomiolla hylännyt kanteen selvästi perusteettomana siltä osin kuin viivästyskorkoa on vaadittu lakisääteistä viivästyskorkoa enemmän. Hovioikeus on hyväksynyt käräjäoikeuden ratkaisun katsoen, että G Oy:n vaatimus on sillä tavoin kohtuuton ja selvästi lain vastainen, että vaatimus on voitu viran puolesta hylätä ilmeisen perusteettomana.
7. G Oy on toimittanut käräjäoikeuteen L Oy:n kuluttajaluoton yleiset sopimusehdot, jotka ovat päiväyksen mukaan olleet voimassa 1.6.2013 alkaen. Korkeimman oikeuden pyynnöstä toimittamassaan selvityksessä G Oy on esittänyt, että A oli luottohakemuksessaan vakuuttanut lukeneensa edellä mainitut, linkistä saatavissa olleet lainaehdot ja että L Oy oli samana päivänä sopimuksen jälkeen lähettänyt sähköpostilla A:lle kyseiset lainaehdot ja Vakiomuotoiset eurooppalaiset kuluttajaluottotiedot -nimisen lomakkeen. G Oy:n Korkeimpaan oikeuteen toimittamassa lomakkeessa lainakoroksi on ilmoitettu 9,9 prosenttia kuukaudessa nostetun luoton määrästä ja todelliseksi vuosikoroksi tyypilliselle luotolle 122,54 prosenttia. Lisäksi G Oy on toimittanut 10.2.2015 ja 13.2.2015 tulostettuja otteita L Oy:n verkkosivuilta, joista käy ilmi luoton todellinen vuosikorko 122,54 prosenttia ja nimelliskorko 118,80 prosenttia.
8. Korkeimmassa oikeudessa kysymys on viivästyskoron kohtuuttomuudesta sekä siitä, miltä osin käräjäoikeus on voinut omasta aloitteestaan hylätä viivästyskorkovaatimuksen.
II Tuomioistuimen tutkimisvelvollisuus kuluttajasopimuksissa
Tutkimisvelvollisuutta koskevat säännökset
9. Oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 13 §:n mukaan jos vastaaja, jota on kehotettu vastaamaan kirjallisesti asiassa, jossa sovinto on sallittu, ei ole antanut pyydettyä vastausta määräajassa, asia ratkaistaan valmistelua jatkamatta. Kanne hyväksytään tällöin yksipuolisella tuomiolla. Siltä osin kuin kantaja on luopunut kanteesta tai se on selvästi perusteeton, kanne hylätään tuomiolla. Oikeudenkäymiskaaren 12 luvun 13 §:ssä säädetään vastaavasti, että jos vastaaja tällaisessa riita-asiassa jättää vastaamatta tai saapumatta istuntoon, asia ratkaistaan kantajan vaatimuksesta yksipuolisella tuomiolla tai hylätään siltä osin kuin kanne on selvästi perusteeton.
10. Oikeudenkäymiskaaren 24 luvun 3 §:n 1 momentin mukaan tuomioistuin ei saa riita-asiassa tuomita muuta tai enempää kuin asianosainen on vaatinut. Asiassa, jossa sovinto on sallittu, tuomiota ei pykälän 2 momentin mukaan saa perustaa seikkaan, johon asianosainen ei ole vaatimuksensa tai vastustamisensa tueksi vedonnut.
11. Korkein oikeus toteaa, että tuomioistuimen oma-aloitteinen tutkimisvalta ja -velvollisuus on riita-asioissa säädetty suppeaksi eikä siitä ole kuluttajansuojaa koskevia poikkeuksia. Lähtökohtana on asianosaisten määräämisperiaate, jonka mukaan asianosaiset määrittävät oikeudenkäynnin kohteen. Tuomioistuimen aktiivista toimintaa toisen asianosaisen eduksi on pidetty mahdollisena lähinnä vain eräissä julkiseen etuun liittyvissä tilanteissa. Ellei vastaaja vastaa kanteeseen ja tuo esille sopimusehtojen kohtuuttomuutta, tuomioistuimen toimivaltaan ei ole myöskään katsottu kuuluvan, että se voisi viran puolesta ryhtyä tutkimaan kohtuullistamisen edellytyksiä.
12. Tuomioistuimen tutkimisvelvollisuuteen vaikuttavat kuitenkin nykyään unionin kuluttajansuojalainsäädäntö, erityisesti kuluttajasopimusten kohtuuttomista ehdoista annettu neuvoston direktiivi 93/13/ETY (jäljempänä sopimusehtodirektiivi) ja sitä koskeva unionin tuomioistuimen vakiintunut oikeuskäytäntö. Direktiivi koskee sellaisia elinkeinonharjoittajan ja kuluttajan välisiä sopimusehtoja, joista ei ole erikseen neuvoteltu. Direktiivin 3 artiklan 1 kohdan mukaan tällaista sopimusehtoa pidetään kohtuuttomana, jos se hyvän tavan vastaisesti aiheuttaa kuluttajan vahingoksi huomattavan epätasapainon osapuolten sopimuksesta johtuvien oikeuksien ja velvollisuuksien välille. Direktiivin 6 artiklan 1 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on säädettävä, että elinkeinonharjoittajan ja kuluttajan välisen sopimuksen kohtuuttomat ehdot eivät sido kuluttajia niiden kansallisen lainsäädännön mukaisesti ja että sopimus jää muilta osin osapuolia sitovaksi, jos sopimus voi olla olemassa ilman kohtuuttomia ehtoja. Jäsenvaltioiden on direktiivin 7 artiklan mukaan varmistettava, että on olemassa riittäviä ja tehokkaita keinoja kohtuuttomien ehtojen lopettamiseksi elinkeinonharjoittajan ja kuluttajan välisissä sopimuksissa.
Yleisesti tuomioistuimen tutkimisvelvollisuudesta unionin oikeuden soveltamisalalla
13. Jollei unionin oikeudessa ole asiasta säännöksiä, jäsenvaltiot päättävät yleensä myös niistä menettelysäännöistään, joilla pyritään turvaamaan unionin oikeuteen perustuvat yksityisten oikeudet. Unionin tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan nämä menettelysäännöt eivät kuitenkaan saa olla epäedullisempia kuin ne, jotka koskevat samankaltaisia jäsenvaltioiden sisäiseen oikeuteen perustuvia vaatimuksia (vastaavuusperiaate), eivätkä ne saa tehdä unionin oikeuteen perustuvien oikeuksien käyttämistä käytännössä mahdottomaksi tai suhteettoman vaikeaksi (tehokkuusperiaate) (tuomio van Schijndel ja van Veen, C-430/93 ja C-431/93, EU:C:1995:441, 17 kohta sekä siinä viitattu oikeuskäytäntö).
14. Edellä mainitussa asiassa van Schijndel ja van Veen kysymys oli kansallisten menettelysääntöjen ja tehokkuusperiaatteen yhteensopivuudesta. Kansallisen lain mukaan tuomioistuin ei saanut viran puolesta nostaa esiin sellaista seikkoja, joihin asianosaiset eivät olleet vedonneet. Unionin tuomioistuimen mukaan unionin oikeus ei velvoittanut kansallista tuomioistuinta ottamaan viran puolesta huomioon myöskään unionin oikeussääntöjen rikkomista, jos sen tutkiminen edellyttäisi, että tuomioistuimen olisi luovuttava kansallisen lain mukaan tuomioistuimelle kuuluvasta passiivisesta asemasta. Kansallisella tuomioistuimella ei siten ollut unionin oikeuden johdosta velvollisuutta ylittää asianosaisten rajaamaa riita-asian kohdetta tai nojautua muihin tosiseikkoihin ja olosuhteisiin kuin niihin, joihin asianosaiset olivat perustaneet vaatimuksensa (van Schijndel ja van Veen, tuomion 22 kohta).
15. Lähtökohtaisesti unionin oikeus ei siis velvoita tuomioistuimia sivuuttamaan kansallisia menettelysäännöksiä ja esimerkiksi ottamaan esiin viran puolesta unionin säännökseen tai määräykseen perustuvaa vaatimusta tai seikkaa, kunhan asianosaisille annetaan tosiasiallinen mahdollisuus vedota siihen oikeudenkäynnissä (tuomio J. van der Weerd ym., C-222/05-C-225/05, EU:C:2007:318, tuomion 41 kohta). Tämä lähtökohta on voimassa siitä riippumatta, mikä merkitys säännöksellä tai määräyksellä on unionin oikeusjärjestelmässä. Tuomioistuin voi kuitenkin toimia viran puolesta yleisen edun sitä vaatiessa (van Schijndel ja van Veen, tuomion 21 kohta ja sekä van der Weerd ym., tuomion 35 kohta).
Tuomioistuimen tutkimisvelvollisuus sopimusehtodirektiivin mukaan
16. Unionin tuomioistuin on useassa sopimusehtodirektiivin tulkintaa koskevassa ratkaisussaan ottanut kantaa kansallisen tuomioistuimen tutkimisvaltaan ja -velvollisuuksiin silloin, kun vaatimus perustuu mahdollisesti kohtuuttomana pidettävään kuluttajasopimuksen ehtoon. Unionin tuomioistuimen kannanotot tutkimisvelvollisuuden laajuudesta sopimusehtodirektiivin soveltamisalalla poikkeavat edellä kuvatuista periaatteista, joita unionin oikeuden osalta yleensä noudatetaan.
17. Unionin tuomioistuin on todennut, että sopimusehtodirektiivin 6 artiklan 1 kohdan pakottavalla säännöksellä pyritään korvaamaan muodollinen tasapaino, joka sopimuksessa perustetaan sopimuspuolten oikeuksien ja velvollisuuksien välille, todellisella tasapainolla, jolla voidaan palauttaa sopimuspuolten välinen yhdenvertaisuus. Kuluttajan ja elinkeinonharjoittajan välistä epätasa-arvoista tilannetta voidaan tasoittaa ainoastaan sopimuspuoliin nähden ulkopuolisen tahon aktiivisilla toimenpiteillä. Tuomioistuinten laajaa toimintavelvollisuutta on pidetty tarpeellisena tosiasiallisen kuluttajansuojan turvaamiseksi, koska kuluttajat voivat jättää vetoamatta ehdon kohtuuttomuuteen joko tietämättömyyttään tai oikeudenkäynnistä aiheutuvien kulujen vuoksi. Näitä periaatteita kuvaavat unionin tuomioistuimen tuomiot Océano Grupo Editorial ja Salvat Editores, C-240/98- C-244/98, EU:C:2000:346, tuomio Cofidis, C-473/00, EU:C:2002:705, tuomio Mostaza Claro, C-168/05, EU:C:2006:675, tuomio Pannon GSM, C-243/08, EU:C:2009:350, tuomio Asturcom Telecomunicaciones, C-40/08, EU:C:2009:615 ja tuomio VB Pénzügyi Lízing, C-137/08, EU:C:2010:659. Viivästyskorkoa ja luottokorkoa koskevia ratkaisuja ovat muun muassa määräys Pohotovost´, C-76/10, EU:C:2010:685, tuomio Pereničová ja Perenič, C-453/10, EU:C:2012:144 ja tuomio Aziz, C-415/11, EU:C:2013:164.
18. Kansallisilla tuomioistuimilla on unionin tuomioistuimen mukaan velvollisuus viran puolesta tutkia direktiivin soveltamisalaan kuuluvan sopimusehdon kohtuuttomuus, kun tuomioistuimella on käytössään tutkimisen edellyttämät oikeudelliset seikat ja tosiseikat (Mostaza Claro, tuomion 38 kohta, Asturcom Telecomunicaciones, tuomion 32 kohta, Pannon GSM, tuomion 32 kohta ja Aziz, tuomion 46 kohta viittauksineen). Direktiivin 6 artiklalla tavoiteltua päämäärää ei voitaisi saavuttaa, jos kuluttajan tulisi aina vedota ehdon kohtuuttomuuteen (Mostaza Claro, tuomion 30 kohta). Unionin tuomioistuin on katsonut, että sopimusehtodirektiivi perustuu yleiseen etuun ja että sen 6 artikla vastaa jäsenvaltioiden kansallisen oikeusjärjestyksen perusteisiin kuuluvia säännöksiä (Mostaza Claro, tuomion 37 kohta, Asturcom Telecomunicaciones, tuomion 51 kohta ja Pannon GSM, tuomion 26 kohta).
19. Unionin tuomioistuimen tuomio Banco Español de Crédito koski kansallisen tuomioistuimen toimintavelvollisuuksia maksamismääräysmenettelyn yhteydessä. Kansallisen lain mukaan tuomioistuimella ei ollut oikeutta julistaa kohtuutonta ehtoa mitättömäksi ilman, että velallinen on tehnyt tätä koskevan väitteen, mikä puolestaan olisi johtanut varsinaisen oikeudenkäynnin aloittamiseen. Unionin tuomioistuin katsoi, että tällainen menettelyllinen järjestelmä, jossa tuomioistuimen on mahdotonta arvioida viran puolesta ehtojen kohtuuttomuutta ennen varsinaista oikeudenkäyntimenettelyä tai missään muussa menettelyn vaiheessa – vaikka sillä olisi jo käytettävissään kaikki arviointiin tarvittavat oikeudelliset seikat ja tosiseikat – vaarantaa sopimusehtodirektiivin tavoitteena olevan suojan tehokkuuden (tuomio Banco Español de Crédito, C-618/10, EU:C:2012:349, 53 kohta). Sopimusehtodirektiivi oli siten esteenä lainsäädännölle, joka ei sallinut tuomioistuimen ilman kuluttajan väitettäkin arvioida kuluttajasopimukseen sisältyvän viivästyskorkoehdon kohtuuttomuutta.
20. Tuomiossa VB Pénzügyi Lízing unionin tuomioistuin on lausunut, että kansallisen tuomioistuimen on ryhdyttävä viran puolesta toimiin sen selvittämiseksi, kuuluuko ehto sopimusehtodirektiivin soveltamisalaan, ja jos näin on, arvioitava viran puolesta ehdon mahdollista kohtuuttomuutta (tuomion 49 kohta).
21. Sopimusehtodirektiivinkään alalla tuomioistuimen velvollisuus valvoa kuluttajasopimusten ehtojen kohtuullisuutta ei ole rajoittamaton. Unionin oikeudessa ei edellytetä, että kansallisen tuomioistuimen olisi jätettävä soveltamatta kansallisia menettelysääntöjä, joiden perusteella oikeusvoimaiseen ratkaisuun (res judicata) ei voida puuttua, vaikka siten olisi mahdollista lopettaa kyseisellä ratkaisulla tapahtunut unionin oikeuden loukkaus (Asturcom, tuomion 36 ja 37 kohta viittauksineen).
Korkeimman oikeuden arviointia tuomioistuimen tutkimisvelvollisuudesta
22. Korkein oikeus toteaa yhteenvetona edellä esitetystä, että tuomioistuimen tulee omasta aloitteestaan tarkastaa, onko sen käsiteltävänä olevassa asiassa kysymys sopimusehtodirektiivin soveltamisalaan kuuluvasta elinkeinonharjoittajan ja kuluttajan välisestä vakiosopimusehdosta. Jos näin on, tuomioistuimen on arvioitava ehdon kohtuuttomuutta viran puolesta. Tuomioistuimen on ryhdyttävä tutkimaan asiaa, kun tuomioistuimella on käytössään tutkimisen edellyttämät oikeudelliset ja tosiasialliset seikat. Tarvittaessa tuomioistuimen on pyydettävä lisäselvitystä. Tutkimisvelvollisuus ei riipu siitä, onko vastaaja vedonnut asemaansa kuluttajana tai sopimusehdon kohtuuttomuuteen. Unionin tuomioistuin on edellyttänyt, että tuomioistuimet täyttävät tutkimisvelvollisuutensa jopa vastakkaisista kansallisen oikeuden säännöistä huolimatta (tuomio Faber, C-497/13, EU:C:2015:357, kohta 42).
23. Korkein oikeus toteaa, että näiden unionin oikeuteen perustuvien menettelyä koskevien vaatimusten johdosta Suomessa keskeisinä pidettyjä menettelysäännöksiä on sovellettava tavalla, joka ottaa laajasti huomioon unionin kuluttajaa suojaavat oikeudet. Oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 13 §:ää ja 12 luvun 13 §:ää on siksi perusteltua tulkita niin, että niissä tarkoitettuna selvästi perusteettomana ja viran puolesta hylättävänä kanteena pidetään myös sellaista kannevaatimusta, joka perustuu sopimusehtodirektiivin vastaiseen kohtuuttomaan sopimusehtoon.
24. Kun tuomioistuimen tutkimisvelvollisuus sopimusehtodirektiivin osalta ei riipu kuluttajan esittämistä väitteistä, muodostaa se samalla poikkeuksen myös oikeudenkäymiskaaren 24 luvun 3 §:ään sisältyvästä yleisestä siviiliprosessuaalisesta säännöstä, jonka mukaan tuomioistuin ei saa perustaa tuomiota seikkaan, johon asianosainen ei ole vaatimuksensa tai vastustamisensa tueksi vedonnut. Tutkimisvelvollisuuteen ei vaikuta se, onko kuluttaja paikalla oikeudenkäynnissä vai onko hän pysytellyt kokonaan passiivisena.
III Tuomioistuimen tutkimisvelvollisuuden rajoituksia
Kohtuuttomuusarvioinnin kohdetta koskevat säännökset ja oikeuskäytäntö
25. Kuluttajasopimuksen sovittelusta säädetään kuluttajansuojalain 4 luvussa. Jos sopimuksen ehto on kuluttajan kannalta kohtuuton tai sen soveltaminen johtaisi kohtuuttomuuteen, ehtoa voidaan luvun 1 §:n mukaan sovitella tai jättää se huomioon ottamatta. Sopimuksen ehtona pidetään myös vastikkeen määrää koskevaa sitoumusta. Luvun 2 §:ssä on vakioehtoja koskevia erityissäännöksiä, jotka sisältävät lähinnä rajoituksia kohtuullistamisen keinoihin. Kuluttajansuojalain kohtuullistamissäännös koskee siten kaikenlaisia elinkeinonharjoittajan ja kuluttajan välisten sopimusten ehtoja, myös yksilöllisesti sovittuja ehtoja samoin kuin esimerkiksi hyödykkeen laatua tai ominaisuuksia koskevia ehtoja.
26. Sopimusehtodirektiivi on niin sanottu vähimmäisdirektiivi, joka mahdollistaa kansallisesti tiukemman sääntelyn kuluttajan eduksi samoin kuin sen, että sopimusehtojen kohtuuttomuutta arvioidaan kansallisten säännösten nojalla laajemmin kuin mitä yhtenäistetyt unionin säännökset edellyttävät. Kuluttajansuojalain sovittelusäännösten ala onkin huomattavasti laajempi kuin direktiivin soveltamisala, jonka piiriin kuuluvat vain elinkeinonharjoittajan ennalta laatimat vakioehdot.
27. Sopimusehtodirektiivin suhdetta lakisääteisiin velvoitteisiin on selvennetty direktiivin 1 artiklan 2 kohdassa. Sen mukaan direktiivi ei koske ”pakollisia lakeja tai asetuksia heijastavia sopimusehtoja”. Johdanto-osan 13. perustelukappaleen mukaan on olettamuksena, että jäsenvaltion sääntelyyn perustuvat kuluttajasopimusten ehdot eivät ole sisällöltään kohtuuttomia. Johdantokappaleessa todetaan lisäksi, että pakottavilla säännöksillä tarkoitetaan tässä yhteydessä myös tahdonvaltaisia säännöksiä, joita sovelletaan silloin, kun muusta järjestelystä ei ole sovittu.
28. Unionin tuomioistuin on todennut, että direktiivin soveltamisalan ulkopuolelle jäävät jäsenvaltioiden lakien ja asetusten säännökset samoin kuin sopimusehdot, joilla ei ole muutettu säännösten ulottuvuutta tai soveltamisalaa (tuomio Barclays Bank, C-280/13, EU:C:2014:279, 39 – 45 kohta). Kaikkien poikkeusten tavoin myös tätä soveltamisalan rajausta on tulkittava suppeasti ottaen huomioon direktiivin tavoite suojata kuluttajia. Soveltamisalan ulkopuolelle jäämisen ehtona on ensiksi, että sopimusehto heijastaa kansallisen oikeuden säännöksiä, ja toiseksi, että näitä säännöksiä joko sovelletaan sopimuspuolten välillä niiden tahdosta riippumatta tai niitä sovelletaan suoraan lain nojalla silloin, kun sopimuspuolten välillä ei ole sovittu muusta järjestelystä (tuomio RWE Vertrieb, C-92/11, EU:C:2013:180, 26 kohta ja tuomio Kušionová C-34/13, EU:C:2014:2189, 76 – 79 kohta).
29. Kansallisella lainsäädännöllä ei kuitenkaan saa rajoittaa sopimusehtojen kohtuuttomuuden arviointia (Cofidis, tuomion kohta 35). Unionin tuomioistuin on ottanut kantaa muun muassa siihen, onko kansallinen säännös, jossa rajoitetaan kiinnitysluotolle sovitun viivästyskoron enimmäismäärää, yhteensopiva direktiivin 6 artiklan 1 kohdan vaatimusten kanssa. Unionin tuomioistuin katsoi, ettei säännöksen ja artiklan välillä ole ristiriitaa edellyttäen, että kansallinen tuomioistuin voi kansallisen säännöksen estämättä arvioida sopimusehdon kohtuuttomuutta ja jättää kohtuuttomaksi todettu ehto soveltamatta (tuomio Unicaja Banco ja Caixabank, C-482/13, EU:C:2015:21, 41 ja 42 kohta).
30. Sopimusehtodirektiivin ydinsisältöä ovat vakiosopimusten liitännäisehdot. Tällaisista ehdoista on esimerkkiluettelo direktiivin liitteenä. Sopimuksen olennaiset ehdot on direktiivissä asetettu eri asemaan. Direktiivin 4 artiklan 2 kohdan mukaan sopimusehtojen kohtuuttoman luonteen arviointi ei saa koskea pääkohteen määrittelyä, hinnan tai korvauksen riittävyyttä eikä vastineena toimitettavia palveluja ja tavaroita, jos ehdot on laadittu selkeästi ja ymmärrettävästi.
31. Unionin tuomioistuin on todennut, että myös 4 artiklan 2 kohdassa mainitut ehdot kuuluvat direktiivissä säännellylle alalle. Koska kysymys on poikkeussäännöksestä, on siitä seuraavia soveltamisrajoituksia tulkittava suppeasti. Vakiosopimukseen sisältyvien olennaisten ehtojen kohtuuttomuuden arviointi estyy ainoastaan siinä tapauksessa, että kansallinen tuomioistuin yksittäistapauksessa katsoo, että elinkeinonharjoittaja on laatinut ehdot selkeästi ja ymmärrettävästi (Caja de Ahorros y Monte de Piedad de Madrid, C-484/08, EU:C:2010:309, tuomion 31 ja 32 kohta ja Pohotovost´, määräyksen 72 kohta).
32. Unionin tuomioistuimen ratkaisu Pohotovost´ koski kulutusluottoa koskevassa vakiosopimuksessa olleita ehtoja viivästyskorosta ja luottokorosta. Unionin tuomioistuin katsoi, että luottokustannuksia koskevan sopimusehdon kohtuuttomuutta voitiin arvioida sopimusehtodirektiivin 4 artiklan 2 kohdassa tarkoitetuilla edellytyksillä. Lisäksi tuomioistuin katsoi, että sopimusehtojen selkeyden ja ymmärrettävyyden kannalta ratkaiseva tekijä voi olla se, onko luottosopimuksessa ollut kulutusluottodirektiivissä oleellisen tärkeänä pidetty maininta todellisesta vuosikorosta (Pohotovost´, määräyksen 71 – 73 kohta).
Korkeimman oikeuden arviointia esillä olevista sopimusehdoista
33. Direktiivin liitteenä olevan ohjeellisen luettelon 1 e kohdan mukaan kohtuuttomana voidaan pitää ehtoa, jonka tarkoituksena tai seurauksena on suhteettoman suuren korvauksen vaatiminen kuluttajalta, joka ei täytä velvollisuuksiaan. Useat unionin tuomioistuimen ennakkoratkaisut koskevatkin juuri viivästyskorkoa koskevan sopimusehdon kohtuullisuutta.
34. Korkein oikeus toteaa, että L Oy:n yleisissä sopimusehdoissa on viivästyskoron osalta ainoastaan yleinen viittaus korkolain 4 §:ään. G Oy onkin vedonnut siihen, että sen vaatima viivästyskorko ei ole perustunut vakiosopimuksessa olevaan ehtoon vaan korkolain 4 §:n 2 momentin säännökseen.
35. Korkolain 4 §:ssä säädetään kahdesta erilaisesta viivästyskorosta, joiden kummankaan soveltaminen ei edellytetä sopijapuolten välistä sopimusehtoa viivästyskoron suorittamisvelvollisuudesta. Pykälän 2 momentti koskee velkoja, joista jo luottoaikana maksetaan 1 momentissa säädettyä lakisääteistä viivästyskorkoa korkeampaa korkoa. Pykälän 2 momentin mukaan velallisen on velan erääntymisen jälkeen maksettava viivästyskorkoa saman perusteen mukaan kuin hän oli maksanut korkona ennen velan erääntymistä.
36. Korkein oikeus toteaa korkolain 4 §:n 2 momentista seuraavan, ettei velallisen maksuviivästys johda velasta maksettavan koron alenemiseen. Sääntelyn tarkoituksena on ollut se, ettei maksun laiminlyönti olisi velalliselle kannattavaa. Sääntelystä seuraa myös, että lainan pääomalle ja erääntyneelle lyhennyserälle suoritetaan yhtä suurta korkoa. Kuluttajaluottojen osalta luottokorkoon perustuvaa viivästyskorkoa on sittemmin kuluttajien suojaksi rajoitettu niin, että sitä saadaan periä vain määräajan.
37. Korkein oikeus toteaa, että L Oy:n vakiosopimuksessa oleva viittaus korkolakiin ei ole millään tavalla merkinnyt poikkeamista lain säännösten mukaan määräytyvästä viivästyskorosta. Korkolain 4 §:n 2 momentti olisi tullut sovellettavaksi myös ilman kyseistä viittausta. Lain säännöstä tai vain lain sisällön toistavaa sopimuskohtaa ei voida kohtuullistaa kotimaisen lainsäädännön eikä myöskään sopimusehtodirektiivin nojalla, vaikka siinä olisi kysymys direktiivin liitteessä mainitusta liitännäisvelvoitteesta, kuten tässä tapauksessa viivästysseuraamuksesta. Korkein oikeus katsookin, ettei kyseinen viittaus korkolakiin ole sellainen sopimusehto, jota voitaisiin kohtuullistaa.
38. Tässä tapauksessa viivästyskoron määrä on kuitenkin korkolain 4 §:n 2 momentin mukaisella tavalla ollut tosiasiassa seuraus sovitusta luottokorosta. Luottokorkoa koskevat vakioehdot kuuluvat puolestaan sopimusehtodirektiivin soveltamisalaan. Korkolain 4 §:n 2 momenttiin perustuvan viivästyskoron kohtuuttomuutta voidaan siten arvioida ja siihen voidaan puuttua luottokorkoa koskevien ehtojen perusteella.
39. Kulutusluottoa koskevassa asiassa kanteella vaaditaan säännönmukaisesti velan pääomaa, luottoaikaisia korkoja ja muita luottokustannuksia sekä viivästyskorkoa. Tuomioistuimella on siten yleensä mahdollisuus selvittää kohtuuttomuusarvioinnin edellytykset samalla kertaa koko kanteen osalta. Silloin kun luottoaikainen korko ja viivästyskorko kytkeytyvät edellä kuvatulla tavalla toisiinsa, niiden kohtuuttomuus tulee arvioitavaksi yhdessä ja samoin perustein.
40. Tässä tapauksessa luottokorkoa koskevaa kannevaatimusta ei voida muutoksenhakuasetelmasta johtuen enää tutkia Korkeimmassa oikeudessa. Korkein oikeus katsoo, ettei tämä prosessuaalinen rajoitus estä sovittujen korkoehtojen kohtuuttomuuden arvioimista, koska ne tosiasiassa määräävät vielä käsiteltävänä olevan viivästyskoron suuruuden. Tällöin joudutaan kuitenkin ensin ottamaan kantaa siihen, onko luottokorkoa koskevien vakioehtojen kohtuullisuutta tutkittava viran puolesta.
Korkeimman oikeuden arviointia luottokorkoehtojen tutkimisesta
41. Unionin oikeuteen perustuva tuomioistuimen laaja tutkimisvelvollisuus koskee vain niitä sopimusehtoja, joiden kohtuuttomuuden arviointi on sopimusehtodirektiivillä yhdenmukaistettu. Direktiivissä edellytetyn kohtuuttomuusarvioinnin ulkopuolelle jäävät siten erikseen sovitut sopimusehdot samoin kuin 4 artiklan 2 kohdan mukaan sellaiset sopimuksen pääkohteen määrittelyä ja hintaa koskevat ehdot, jotka on laadittu selkeästi ja ymmärrettävästi. Kuluttajansuojalain kohtuullistamissäännöksissä ei ole tällaisia soveltamisrajoituksia. Kysymyksenä on, onko tuomioistuimella laaja tutkimisvelvollisuus kaikkien kuluttajasopimusten ehtojen osalta vai rajoittuuko tutkimisvelvollisuus direktiivin mukaisesti.
42. Korkein oikeus toteaa, että järjestelmän selkeys voisi puoltaa sitä, että kaikenlaisten kuluttajasopimuksen ehtojen kohtuullistamisessa noudatettaisiin samoja menettelysääntöjä. Unionin oikeuteen perustuva tuomioistuimen oma-aloitteinen vakiosopimusehtojen kohtuuttomuuden tutkiminen on kuitenkin merkittävä poikkeus riita-asioissa yleensä sovellettavista menettelysäännöistä. Korkein oikeus katsoo, ettei tuomioistuimen tutkimisvelvollisuutta voida ilman lainsäädännöllistä tai unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä johtuvaa tukea laajentaa tulkintateitse koskemaan kaikkia kuluttajasopimusten ehtoja.
43. Luottokorko kuuluu direktiivin 4 artiklan 2 kohdassa tarkoitettuihin sopimuksen olennaisiin ehtoihin. Tämän johdosta Korkein oikeus katsoo, että luottokorkoa koskevien vakioehtojen ja siten myös luottokorkoon perustuvan viivästyskoron kohtuuttomuuden arviointi tuomioistuimen omasta aloitteesta edellyttää, että vakioehtoja ei ole laadittu riittävän selvästi ja ymmärrettävästi. Jos kuluttaja vastustaa kannetta ehtojen kohtuuttomuuteen viitaten, kysymys viran puolesta tutkimisesta ei ajankohtaistu eikä tätä lisäedellytystä silloin vaadita.
44. Kuten kohdissa 22 ja 23 on todettu, tuomioistuimen on omasta aloitteestaan pyrittävä selvittämään edellytykset tutkia kuluttajan ja elinkeinonharjoittajan välisessä sopimuksessa olevien vakioehtojen kohtuuttomuus, jos tuomioistuimella on tutkimiseen tarvittavat tiedot. Jos kohtuuttomuusepäily kohdistuu hintaehtoon tai muuhun direktiivin 4 artiklan 2 kohdassa tarkoitettuun sopimuksen olennaiseen ehtoon, tuomioistuimen on selvitettävä myös se, onko vakioehdot laadittu selkeästi ja ymmärrettävästi. Tämä voi edellyttää sitä, että tuomioistuin vaatii elinkeinonharjoittajalta selvitystä vakiosopimuksesta ja sen tekemiseen liittyneistä olosuhteista.
45. Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan unionin kuluttajansuojaa koskevassa lainsäädännössä edellytetyn tiedonantovelvollisuuden laiminlyönti voi olla ratkaisevan tärkeää arvioitaessa sitä, onko kuluttajaluottosopimuksia koskevat vakiosopimusehdot laadittu sopimusehtodirektiivissä edellytetyllä tavalla selkeästi ja ymmärrettävästi (Pohotovost´, määräyksen 71 kohta sekä Pereničová ja Perenič, tuomion 41 kohta). Korkein oikeus katsoo, että vakioehtojen selkeyttä ja ymmärrettävyyttä arvioitaessa on otettava huomioon se, onko elinkeinonharjoittajan antamien tietojen virheellisyys, puutteellisuus tai harhaanjohtavuus koskenut kuluttajan päätöksenteon kannalta merkityksellistä seikkaa, kuten luotosta aiheutuvia kokonaiskustannuksia tai mahdollisuutta purkaa sopimus.
IV Sopimusehdon kohtuuttomuuden arviointi ja seuraamukset kuluttajasopimuksissa
Kohtuuttomuuden arviointiperusteita ja seuraamuksia koskeva sääntely ja oikeuskäytäntö
46. Kuluttajansuojalain 4 luku sopimuksen sovittelusta ja tulkinnasta on saanut nykyisen muotonsa sopimusehtodirektiivin voimaanpanon yhteydessä. Pääsääntönä luvun 1 §:n 1 momentin mukaan on, että jos kuluttajasopimuksen ehto on kuluttajan kannalta kohtuuton tai sen soveltaminen johtaisi kohtuuttomuuteen, ehtoa voidaan sovitella tai jättää se huomioon ottamatta. Kohtuuttomuutta arvioitaessa otetaan huomioon sopimuksen koko sisältö, osapuolten asema, sopimusta tehtäessä vallinneet olot ja olojen muuttuminen sekä muut seikat. Pykälän 2 momentissa säädetään, että jos kohtuuton ehto on sellainen, että sopimuksen jääminen voimaan muilta osin muuttumattomana ei ole ehdon sovittelun vuoksi kohtuullista, sopimusta voidaan sovitella muiltakin osin tai se voidaan määrätä raukeamaan. Kuluttajansuojalain kohtuullistamissäännös vastaa sisällöltään varallisuusoikeudellisista oikeustoimista annetun lain 36 §:n yleistä sovittelusäännöstä.
47. Kuluttajansuojalain 4 luvun 2 §:ssä on eräitä sopimusehtodirektiiviin perustuvia rajoituksia sovittelusäännöksen soveltamiselle. Jos vakiosopimukseen sisältyvän ehdon sovittelu tai sen jättäminen huomioon ottamatta koskee sellaista ehtoa, joka hyvän tavan vastaisesti johtaa osapuolten oikeuksien ja velvollisuuksien huomattavaan epätasapainoon kuluttajan vahingoksi, sopimusta ei 3 momentin mukaan voida sovitella muilta osin. Tällöin sopimus jää voimaan muilta osin muuttumattomana, jos se sellaisenaan voi pysyä voimassa. Lain esitöissä on todettu, että sääntely voi johtaa siihen, että kuluttajan asema muodostuu huomattavasti paremmaksi kuin alkuperäisessä sopimuksessa. Seuraamusta voidaan pitää sanktiona siitä, että elinkeinonharjoittaja on kuluttajasopimuksessa käyttänyt ehtoa, joka ei ole ainoastaan kohtuuton vaan myös hyvän tavan vastainen (HE 218/1994 vp s. 16).
48. Sopimusehtodirektiivissä kohtuuttomuusarvioinnin perusteista säädetään 3 ja 4 artiklassa sekä direktiivin liitteessä. Direktiivin 3 artiklan mukaan sopimusehtoa, josta ei ole erikseen neuvoteltu, pidetään kohtuuttomana, jos se hyvän tavan vastaisesti aiheuttaa kuluttajan vahingoksi huomattavan epätasapainon osapuolten sopimuksesta johtuvien oikeuksien ja velvollisuuksien välille. Direktiivin 4 artiklan 1 kohdan mukaan sopimusehdon kohtuuttomuutta arvioidaan ottaen huomioon sopimuksen kohteena olevien tavaroiden ja palvelujen luonne ja viitaten sopimuksentekohetkellä kaikkiin sopimuksen tekoon liittyviin olosuhteisiin sekä kaikkiin muihin sopimuksen ehtoihin tai toiseen sopimukseen, josta se on riippuvainen. Lisäksi direktiivin 5 artiklassa säädetään, että jos on kyse sopimuksesta, jonka kaikki tai tietyt kuluttajalle esitetyt ehdot on laadittu kirjallisesti, ehdot on aina laadittava selkeästi ja ymmärrettävästi. Jos ehdon merkityksestä syntyy epäilystä, kuluttajalle suotuisin tulkinta on etusijalla.
49. Unionin tuomioistuin on muun muassa tuomiossa Pannon GSM käsitellyt sitä, mitä seikkoja kansallisen tuomioistuimen on otettava huomioon arvioidessaan sopimusehdon kohtuuttomuutta. Unionin tuomioistuimen mukaan direktiivin 3 artiklassa, jossa viitataan lojaliteettiperiaatteen sekä osapuolten oikeuksien ja velvollisuuksien huomattavan epätasapainon käsitteisiin, määritellään abstraktilla tavalla ne seikat, jotka tekevät sopimusehdosta kohtuuttoman. Kansallisen tuomioistuimen tulee tarkastella käsiteltävänä olevan asian olosuhteita direktiivissä säädettyjen edellytysten perusteella ja arvioida, täyttääkö sopimusehto lojaliteettiperiaatteen sekä tasapainon ja avoimuuden vaatimukset (Pannon GSM, tuomion 37 ja 42 kohta sekä tuomio Van Hove, C-96/14, EU:C:2015:262, 27 kohta ja siinä mainitut tuomiot).
50. Direktiivin 6 artiklan 1 kohta edellyttää, että elinkeinonharjoittajan ja kuluttajan välisen sopimuksen kohtuuttomat ehdot eivät sido kuluttajia. Unionin tuomioistuin on katsonut jo säännöksen sanamuodon perusteella, että kansallisten tuomioistuinten on yksinomaan jätettävä kohtuuton sopimusehto soveltamatta eikä tuomioistuimilla ole toimivaltaa muuttaa ehdon sisältöä. Kyseisen sopimuksen tulee säilyä pääsääntöisesti muuttamattomana lukuun ottamatta kohtuuttomien ehtojen poistamista (Banco Español de Crédito, tuomion 65 kohta sekä tuomio Asbeek Brusse ja de Man Garabito, C-488/11, EU:C:2013:341, 57 kohta). Kansallinen tuomioistuin ei siten saa alentaa esimerkiksi kohtuuttomaan ehtoon perustuvaa sopimussakon määrää sen sijaan, että se jättäisi kyseisen ehdon kokonaan soveltamatta kuluttajaan nähden (Asbeek Brusse ja de Man Garabito, tuomion 59 kohta).
51. Yleensä ei myöskään ole mahdollista korvata kohtuutonta sopimusehtoa tahdonvaltaisella kansallisella säännöksellä. Sopimusehdon muuttaminen tai sen korvaaminen kansallisella säännöksellä on mahdollista vain tilanteissa, joissa tuomioistuimen olisi kohtuuttoman ehdon pätemättömäksi toteamisen johdosta todettava koko sopimus pätemättömäksi, mistä aiheutuisi kuluttajalle haitallisia seuraamuksia (Asbeek Brusse ja de Man Garabito, tuomion 59 kohta sekä tuomio Kásler ja Káslerné Rábai, C-26/13, EU:C:2014:282, 82 – 84 kohta).
Korkeimman oikeuden arviointia sovitteluperusteiden ja sovittelun seuraamusten osalta
52. Korkein oikeus toteaa, että sekä kuluttajansuojalain että sopimusehtodirektiivin mukaan sopimusehdon kohtuuttomuusarviointi tehdään tapauskohtaisesti harkinnanvaraisten perusteiden mukaan. Sopimusehtodirektiivin liitteenä oleva ohjeellinen luettelo antaa kuvan siitä, minkä tyyppisiä sopimusehtoja ainakin on pidettävä kohtuuttomina. Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä – oikeuspaikka- ja välityssopimusehtoja lukuun ottamatta – ei ole juurikaan saatavissa johtoa siihen, milloin yksittäistä ehtoa on pidettävä kohtuuttomana taikka hintaa epäasianmukaisena. Yksittäistapauksen arviointi on jätetty asiaa ratkaisevan tuomioistuimen harkintaan.
53. Kuluttajansuojalain 4 luvun 1 ja 2 §:ssä on käytetty toisistaan poikkeavia määritelmiä kohtuuttomuusharkinnan edellytyksistä. Ero perustuu käsitykseen, että sopimusehtodirektiivi edellyttäisi korkeampaa soveltamiskynnystä kuin kotimainen säännös (HE 218/1994 vp s. 8 ja 16). Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä ei kuitenkaan Korkeimman oikeuden käsityksen mukaan voida johtaa sellaista tulkintaa, että sopimusehtodirektiivissä mainitulle ”hyvän tavan vastaisuudelle” olisi soveltamisessa annettava merkittävää itsenäistä sisältöä.
54. Sopimusehdon kohtuuttomuuden seuraamusten osalta Korkein oikeus toteaa, että kuluttajansuojalain 4 luvun 1 ja 2 §:n nojalla kohtuutonta sopimusehtoa voidaan sovitella myös niin, että ehtoa muutetaan tai että sen sijaan sovelletaan tahdonvaltaista säännöstä. Sovittelun tällainen lopputulos ei vastaa sopimusehtodirektiivin 6 artiklassa säädettyä kohtuuttoman sopimusehdon seuraamusta eli sopimusehdon mitättömyyttä. Kuten edellä on todettu, unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä edellytetään johdonmukaisesti, että tuomioistuin jättää kohtuuttomaksi todetun ehdon kokonaan huomiotta sopimuksen muutoin jäädessä voimaan entisin ehdoin. Uutta tasapainotilaa ei siis saa hakea ehtoa sovittelemalla taikka sijaan tulevalla kansallisen lain säännöksellä, ellei se ole kuluttajan edun mukaista. Ankaran seuraamuksen tarkoituksena on jo ennalta estää elinkeinonharjoittajia käyttämästä vakiosopimuksissa kuluttajien kannalta kohtuuttomia ehtoja.
55. Korkein oikeus toteaa, että kuluttajansuojalain 4 luvun 1 ja 2 §:ää on tulkittava ja sovellettava sopimusehtodirektiivin 6 artiklassa säädetyllä ja unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön edellyttämällä tavalla. Samoin kuin tuomioistuimen tutkimisvelvollisuuden osalta, myös ehdon kohtuuttomuuden seuraamukset määräytyvät sen mukaan, onko kysymys sopimusehtodirektiivin mukaan arvioitavasta sopimusehdosta. Sopimusehdon kohtuuttomuudesta seuraa sen mitättömyys eli sopimusehdon jättäminen huomiotta, kun kohtuuttomuusarviointi perustetaan sopimusehtodirektiiviin. Sopimuksen sovittelu kohtuutonta ehtoa tai sopimusehtojen kokonaisuutta muuttamalla on kuitenkin edelleen käytettävissä oleva keino kuluttajasopimusten muunlaisten ehtojen osalta.
V Korkeimman oikeuden arviointi tässä asiassa
56. Vaatimus 118,80 prosentin viivästyskorosta on antanut tuomioistuimelle aiheen ja velvollisuuden ryhtyä viran puolesta tutkimaan, onko viivästyskorko perustunut sopimusehtodirektiivin mukaan arvioitavaan kohtuuttomaan sopimusehtoon. On selvää, että L Oy:n ja A:n välillä on tehty kulutusluottosopimus, jonka ehdot L Oy on ennalta laatinut. Kyseiset sopimusehdot kuuluvat siten sopimusehtodirektiivin soveltamisalaan. Tässä tapauksessa viivästyskoron määrä on korkolain 4 §:n 2 momentin mukaisesti tosiasiassa perustunut luottokorkoa koskeviin ehtoihin. Tarkasteltavaksi tuleva kulutusluoton korkoa koskeva sopimusehto on direktiivin 4 artiklan 2 kohdassa tarkoitettu sopimuksen olennainen ehto, jonka kohtuuttomuus otetaan viran puolesta arvioitavaksi vain kyseisessä artiklassa säädetyin lisäedellytyksin. Tämän vuoksi on selvitettävä, onko L Oy:n kulutusluottoehdot laadittu selkeästi ja ymmärrettävästi.
57. Käräjäoikeudessa G Oy on esittänyt yksinomaan L Oy:n laatimat kuluttajaluoton yleiset sopimusehdot, joiden sisältöä on selostettu edellä 2 kohdassa. Korkeimpaan oikeuteen G Oy on lisäksi toimittanut 7 kohdassa mainitut asiakirjat. Korkein oikeus toteaa, ettei kyseisistä asiakirjoista voi päätellä niiden vastaavan vuonna 2013 kuluttajien saataville toimitettuja tietoja. Tarkempaan asian selvittämiseen ei kuitenkaan ole tarvetta, koska G Oy:n omankin ilmoituksen mukaan A:lla on ennen sopimuksen tekemistä ollut vain yleiset lainaehdot, jotka on hänelle toimitettu myös sopimuksen tekemisen jälkeen.
58. Kyseinen kuluttajasopimus on koskenut kulutusluottoa, josta on sovittu internetissä. Tällaiseen sopimukseen sovelletaan kuluttajansuojalain 6 a luvun säännöksiä rahoituspalvelujen ja rahoitusvälineiden etämyynnistä sekä 7 luvun säännöksiä kuluttajaluotoista. Sääntely perustuu unionin direktiiveihin. Kuluttajansuojalain 7 luvun 9 §:n 1 momentin mukaan kuluttajalle on hyvissä ajoin ennen luottosopimuksen tekemistä annettava pysyvällä tavalla ”Vakiomuotoiset eurooppalaiset kuluttajaluottotiedot” -lomaketta käyttäen tiedot muun muassa luottokustannuksista sekä sopimusrikkomuksen seuraamuksista. Kyseisessä lomakkeessa on annettava tiedot muun muassa luottosopimuksen kestosta, lainakorosta ja todellisesta vuosikorosta sekä kuluttajan maksettavaksi tulevasta kokonaismäärästä edustavan esimerkin avulla esitettynä. Kuluttajansuojalain 7 luvun 17 §:n ja sen nojalla annetun valtioneuvoston asetuksen mukaan luottosopimuksessa on oltava vastaavat tiedot. Todellinen vuosikorko on laskettava kulutusluottodirektiivin 19 artiklassa viitatun kaavan mukaisesti niin, että se sisältää kuluttajalle aiheutuvat kokonaiskustannukset.
59. Kulutusluottodirektiivin tiedonantovaatimusten tarkoituksena on suojella kuluttajia harhaanjohtavalta markkinoinnilta ja mahdollistaa järkevä päätöksenteko niin, että kuluttajalla on keskeiset tiedot avoimesti ja vertailukelpoisesti esitettyinä. Kuluttajalla on oltava myös selkeät sopimusehdot, jotka osoittavat hänen velvollisuutensa. Kuluttajansuojalain 6 a luvun 3 §:n ja 7 luvun 5 §:n mukaan mainittujen lukujen vastainen sopimusehto on mitätön. Kuluttajansuojalain 7 luvun 17 §:n 2 momentin mukaan kuluttajalta ei saa luottosuhteen perusteella periä korkoa tai maksuja, joista ei ole sovittu 1 momentissa tarkoitetussa sopimuksessa. Laissa tai sen esitöissä ei kuitenkaan ole käsitelty, mikä merkitys on sillä, että laissa edellytetty tieto on annettu puutteellisesti tai harhaanjohtavasti.
60. On selvää, että luottokustannukset, etenkin luoton vuotuinen korko ja todellinen vuosikorko, ovat kuluttajaluottosopimuksen ja sitä edeltävän harkinnan keskeisimpiä tietoja. L Oy:n laatimassa luottosopimuksessa luottokorko on esitetty varsin epäselvästi ilmaisulla ”kuukausierien osamaksuvaihtoehdon kuukausikorko on 9,9 %” eikä todellista vuosikorkoa ole mainittu lainkaan. Korkein oikeus toteaa, että A:lle toimitetut yleiset lainaehdot eivät ole täyttäneet kuluttajansuojalainsäädännön vähimmäisvaatimuksia. Luottosopimuksen kestoa koskeva ehto, joka on kuvattu kuluttajan valittavissa olevana osamaksuvaihtoehtona, on niin ikään vaikeasti ymmärrettävä. Tämä on lisännyt epäselvyyttä myös luottokustannusten osalta.
61. Korkein oikeus katsoo, ettei L Oy:n sopimusehtoja ole laadittu sopimusehtodirektiivin 4 artiklan 2 kohdassa tarkoitetulla tavalla selkeästi ja ymmärrettävästi. Näin ollen on otettava tutkittavaksi se, onko viivästyskoron perusteena oleva luottokorkoehto sisällöltään kohtuuton.
62. L Oy:n vakioehtojen mukaan kulutusluotosta on ensin maksettava 15 prosentin suuruinen nostoprovisio ja noin 30 päivän jälkeen, nimelliseksi vuosikoroksi muunnettuna, 118,80 prosentin korko. Lainalimiitti on vakiosopimuksessa mitoitettu 2 000 euroksi, joka juuri ylittää kuluttajansuojalain 7 luvun 17 a §:n enimmäiskorkoa koskevan säännöksen soveltamisalan rajan. Mainitun pakottavan säännöksen mukaan alle 2 000 euron suuruisissa luotoissa luottosopimuksen mukainen luoton todellinen vuosikorko saa olla enintään korkolain 12 §:ssä tarkoitettu viitekorko lisättynä 50 prosenttiyksiköllä. Tässä tapauksessa jo luottoaikainen nimelliskorko on yli kaksinkertainen säännöksessä mainittuun enimmäiskorkoon nähden. Korkein oikeus katsoo, että kyseisellä pakottavalla säännöksellä on merkitystä arvioitaessa luottokoron kohtuuttomuutta mainitun euromäärän ylittävissä kuluttajaluotoissa.
63. Korkein oikeus katsoo, että ehdossa sovittu suuri luottokorko, yhdistettynä suurehkoon luottomäärään ja mahdollisesti pitkäaikaiseksi muodostuvaan velkasuhteeseen, on kuluttajan kannalta kohtuuton. Sopimusehtojen epäselvyys lisää osaltaan sopimusehtojen kohtuuttomuutta kuluttajan kannalta.
64. G Oy on esittänyt, että sen tulisi saada viivästyskorkona ainakin kuluttajansuojalain 7 luvun 17 a §:n mukainen enimmäiskorko. Korkein oikeus toteaa, että unionin tuomioistuimen korostamalla tavalla sopimusehtodirektiivin 6 artiklan mukaan ehdon kohtuuttomuuden seuraamuksena on lähtökohtaisesti sen sitomattomuus. Kansallinen lainsäädäntö, kuten kuluttajansuojalain 7 luvun 17 a §:n säännös enimmäiskorosta, ei voi estää tuomioistuimen tutkimisvelvollisuutta eikä myöskään sitä, että kohtuuttomaksi arvioitu ehto luottokorosta on jätettävä kokonaan huomiotta. Muutoksenhakutilanteesta kuitenkin seuraa, ettei käräjäoikeuden yksipuolisella tuomiolla maksettavaksi jo määrätyn luottokoron eikä viivästyskoron alentamista voida valitusteitse ottaa tutkittavaksi.
65. Näillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, ettei ole syytä muuttaa alempien oikeuksien tuomioita, joissa G Oy:n viivästyskorkovaatimukset on osittain hylätty selvästi perusteettomina.
Tuomiolauselma
Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.