Korkeimman oikeuden ratkaisu 2021:1
Perustelut
Asian tausta ja kysymyksenasettelu
1. A Oy:llä (yhtiö) oli velkoja ulosotossa 34 334,27 euroa, joiden suorittamiseksi ulosottomies oli 16.11.2018 vahvistanut maksusuunnitelman. Maksusuunnitelman mukaan yhtiö sitoutui suorittamaan siinä mainittujen saamisten määrän ulosottomiehelle suunnitelman mukaisesti. Maksusuunnitelman voimassaoloaika oli 16.11.2018-30.4.2019 ja lyhennyserä oli 1 200 euroa kuukaudessa.
2. Ulosottomies oli 19.11.2018 ottanut väliaikaistoimella yhtiön tilivaroja haltuun velkoja vastaavan määrän ja ulosmitannut ne 22.11.2018. Yhtiö oli 25.11.2018 maksanut ulosottolaitokselle maksusuunnitelman mukaisen 1 200 euron lyhennyserän.
3. Yhtiö on valittanut ulosottomiehen päätöksestä ja varojen haltuunotosta käräjäoikeuteen vaatien ulosmittauksen kumoamista ja haltuun otettujen varojen palauttamista yhtiölle. Yhtiö on perustellut vaatimustaan sillä, että ulosottomiehellä ei ollut oikeutta ulosmittaukseen vahvistetun maksusuunnitelman aikana, kun yhtiö ei ollut laiminlyönyt maksusuunnitelman noudattamista eikä sen taloudellisessa tilanteessa ollut tapahtunut muutosta. Yhtiö ei ollut myöskään antanut ulosottoviranomaiselle vääriä tai harhaanjohtavia tietoja. Ulosmittaus ja varojen haltuunotto loukkasivat luottamuksensuojaperiaatetta.
4. Ulosottomies on antanut ulosottovalituksen johdosta käräjäoikeudelle lausuman, jonka mukaan maksusuunnitelman vahvistaminen ei ollut esteenä muille ulosoton täytäntöönpanotoimille. Maksusuunnitelma oli perustunut historiatietoon. Ulosottoviranomaisen maksusuunnitelman vahvistamisen jälkeen saama tieto yhtiön likvideistä varoista erosi huomattavasti siitä, mitä yhtiö oli antanut aiemmin ymmärtää.
5. Käräjäoikeus on hylännyt ulosottovalituksen. Käräjäoikeuden mukaan maksusuunnitelma on ulosmittaukselle vaihtoehtoinen perintäkeino. Lähtökohtaisesti maksusuunnitelman mukaisten erien tulee vastata sitä määrää, jota velalliselta muutoin ulosmitattaisiin. Tämän vuoksi ja koska ulosottoperinnässä voidaan tehdä asian käsittelyn aikana useita perintää koskevia päätöksiä, maksusuunnitelman vahvistaminen ei sinällään ole yleensä esteenä myöhemmille muille päätöksille maksuvelvoitteen täytäntöönpanosta, mikäli niille on lailliset perusteet. Yhtiön tilille marraskuussa 2018 tulleiden varojen määrän ja ajankohdan perusteella oli voitu arvioida, että ulosmittauksen kohteena olleet varat eivät olleet sellaista maksusuunnitelman tarkoittamaa elinkeinotuloa, jota lähtökohtaisesti ei tulisi ulosmitata ilman velallisen laiminlyöntiä. Näillä perusteilla käräjäoikeus on arvioinut, että maksusuunnitelma ei muodostanut estettä ulosmittaukselle ja sille oli lailliset perusteet.
6. Yhtiö on valittanut hovioikeuteen vaatien jatkokäsittelyluvan myöntämistä ja käräjäoikeuden päätöksen kumoamista. Yhtiön mukaan käräjäoikeuden päätös oli virheellinen ja lakiin perustumaton. Ulosottomiehen toiminta ei ollut ollut asianmukaista eikä luottamuksensuojaperiaatteen mukaista. Ulosmittaus maksusuunnitelman aikana ei perustunut ulosottokaareen, vaan olisi edellyttänyt velallisen laiminlyöntiä tai olosuhteiden muuttumista.
7. Hovioikeus ei ole myöntänyt yhtiölle jatkokäsittelylupaa.
8. Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, olisiko hovioikeuden pitänyt myöntää yhtiölle jatkokäsittelylupa ulosottovalituksen hylkäämistä koskevaan käräjäoikeuden päätökseen. Yhtiö on edelleen Korkeimmassa oikeudessa katsonut, että ulosmittaus maksusuunnitelman aikana oli lakiin perustumaton ja ulosottomies oli menetellyt vastoin luottamuksensuojaperiaatetta.
Jatkokäsittelyluvan myöntämisen perusteet
9. Oikeudenkäymiskaaren 25 a luvun 11 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan jatkokäsittelylupa on myönnettävä, jos ilmenee aihetta epäillä käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen oikeellisuutta (muutosperuste). Säännöksen sanamuoto viittaa matalaan lupakynnykseen, joten lupa tulee myöntää jo silloin, kun syntyy epäily ratkaisun oikeellisuutta kohtaan. Korkein oikeus on todennut, että arvioitaessa jatkokäsittelyluvan myöntämistä muutosperusteella huomiota tulee kiinnittää sovellettavan säännöksen mahdolliseen tulkinnanvaraisuuteen käsillä olevassa asiassa ja siihen, onko säännöksen soveltamisessa muodostunut vakiintunutta oikeuskäytäntöä (KKO 2020:42, kohta 15).
10. Jatkokäsittelylupa on mainitun säännöksen 3 kohdan mukaan myönnettävä, jos lain soveltamisen kannalta muissa samanlaisissa asioissa on tärkeä myöntää asiassa jatkokäsittelylupa (ennakkoratkaisuperuste). Ennakkoratkaisuperusteen osalta kysymys on yleensä siitä, ettei laki anna selvää vastausta käsiteltävässä asiassa ilmenevään ongelmaan ja asian periaatteellisen merkityksen vuoksi olisi tärkeää, että hovioikeus antaisi laintulkintaa ohjaavan asiaratkaisun. Korkein oikeus on vakiintuneesti katsonut, että hovioikeuden tehtävänä on myös osaltaan valvoa lainkäytön yhtenäisyyttä ja ohjata laintulkintaa (KKO 2020:49, kohta 9, KKO 2020:62, kohta 10).
11. Korkein oikeus katsoo, että asiassa on huomioon ottaen käräjäoikeuden päätös, yhtiön valitus hovioikeudelle ja valitus Korkeimmalle oikeudelle arvioitava oikeudenkäymiskaaren 25 a luvun 11 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaista muutosperustetta ja 3 kohdan mukaista ennakkoratkaisuperustetta.
Maksusuunnitelma ulosotossa
12. Ulosottokaaren 4 luvun 59 §:n mukaan ulosottomies voi palkan ulosmittauksen sijasta vahvistaa velalliselle kirjallisen maksusuunnitelman, jos velallinen tekee uskottavaksi, että hän suorittaa suunnitelman mukaisesti ulosottomiehelle säännönmukaisen taikka luvun 51, 51 a tai 52-54 §:ssä tarkoitetun määrän. Ulosottomiehen tulee vaatia velalliselta vähintään kerran vuodessa selvitys tulopohjaan kuuluvista tuloista ja etuuksista. Säännöksen 2 momentin mukaan, jos velallinen ilman hyväksyttävää syytä laiminlyö maksusuunnitelman noudattamisen tai selvityksen antamisen eikä laiminlyöntiä voida pitää merkitykseltään vähäisenä, ulosottomies voi päättää maksusuunnitelman raukeamisesta ja välittömästi ulosmitata palkan.
13. Ulosottokaaren 4 luvun 65 §:ssä säädetään yhteisöltä ulosmitattavasta elinkeinotulosta. Kun yhteisöltä ulosmitataan elinkeinotuloa, saadaan ulosmittauksen määrää rajoittaa, jos velallinen voi siten jatkaa elinkeino- tai liiketoimintaa eikä menettelyä voida pitää olennaisesti hakijan edun vastaisena. Lisäksi noudatetaan soveltuvin osin, mitä luvun 59-63 §:ssä säädetään.
14. Hallituksen esityksestä (HE 13/2005 vp s. 18) ilmenee, että ulosoton joustavuutta, velallisen omatoimisuutta ja perinnän toteuttamista on haluttu korostaa vapaaehtoisuuteen perustuvien perintäkeinojen kuten maksusuunnitelmien ja maksusopimusten avulla. Ne aiheuttavat velalliselle yleensä vähiten haittaa ja ovat näin ollen myös suhteellisuusperiaatteen mukaisia. Esityksessä korostetaan tavoitetta turvata velallisen yritystoiminnan jatkuminen ulosotosta huolimatta. Ulosottomenettelyn ensisijaisena tavoitteena ei kuitenkaan ole velallisen yritystoiminnan tervehdyttäminen.
15. Ulosottokaaren 1 luvun 19 §:ssä säädetään asianmukaisuuden vaatimuksesta. Lainkohdan mukaan ulosottomiehen tulee toimia virkatehtävissään asianmukaisesti ja puolueettomasti. Täytäntöönpanotehtävät tulee suorittaa joutuisasti, tehokkaasti ja tarkoituksenmukaisesti aiheuttamatta vastaajalle tai sivulliselle suurempaa haittaa kuin täytäntöönpanon tarkoitus vaatii. Ulosottomiehen tulee edistää vastaajan omatoimisuutta ja asianosaisten välistä sovinnollisuutta ulosottoasiassa sopivalla tavalla. Lain perustelujen mukaan asianmukaisuuden vaatimusta koskevalla yleissäännöksellä voidaan osaltaan turvata perustuslain 21 §:ssä tarkoitettujen oikeusturvaa koskevien perusoikeuksien toteutumista ulosottokäytännössä (HE 216/2001 vp s. 45).
16. Edelleen ulosottokaaren 1 luvun 21 §:n mukaan ulosottoasioita käsittelevä virkamies ei saa toimia sopimattomasti tavalla, joka on vastoin asianosaisen etua tai joka on omiaan horjuttamaan luottamusta ulosottotoimen asianmukaisuuteen tai puolueettomuuteen. Lain perusteluissa on eräänä sopimattoman menettelyn ilmentymänä mainittu asianosaisen luottamuksen pettäminen. Jos ulosottomies on esimerkiksi sopinut velallisen kanssa maksusuunnitelmasta, hän ei saa ilman muuttuneita olosuhteita tai uusia asiaan vaikuttavia tietoja muuttaa velallisen asemaa huonommaksi (HE 216/2001 vp s. 49).
Korkeimman oikeuden arviointi
17. Käräjäoikeudessa esitetyn selvityksen mukaan yhtiö oli ennen maksusuunnitelman vahvistamista toimittanut ulosottomiehelle tämän pyytäminä tietoina yhtiön juoksevan kirjanpitoajon ajalta 1.2.-30.9.2018. Ulosottomies oli muun ohella näiden tietojen perusteella vahvistanut yhtiölle maksusuunnitelman 16.11.2018. Ulosottomies oli tämän jälkeen havaittuaan yh¬tiön tilillä varoja ottanut niitä haltuunsa velkoja vastaavan määrän ja 22.11.2018 ulosmitannut varat vahvistamansa maksusuunnitelman voimassaoloaikana.
18. Korkein oikeus toteaa, että ulosottokaaren maksusuunnitelmaa koskevan säännöksen sanamuodon mukaan ulosmittauksen sijasta voidaan velalliselle vahvistaa maksusuunnitelma. Maksusuunnitelma on siten lähtökohtaisesti ulosmittaukselle vaihtoehtoinen perintäkeino, eikä ulosottomies voi vahvistetun maksusuunnitelman voimassaollessa vapaasti ryhtyä ulosmittaukseen ilman, että velallinen on laiminlyönyt sen noudattamisen tai muun lakiin perustuvan velvollisuutensa. Ulosottomiehen muunlainen menettely on omiaan vaarantamaan maksusuunnitelmasääntelyn tavoitteen vähimmän haitan aiheuttamisesta velalliselle sekä yritystoiminnan jatkumisen turvaamisesta.
19. Ulosottokaaressa on nimenomaisesti säädetty tilanteista, joissa ulosmittaukseen voidaan ryhtyä maksusuunnitelman vahvistamisesta huolimatta. Maksusuunnitelman ohella voidaan ensinnä tarvittaessa toimittaa turvaava ulosmittaus maksusuunnitelman varmistamiseksi. Velallisen laiminlyönnin johdosta ulosottomies voi myös päättää maksusuunnitelman raukeamisesta. Lisäksi se, että ulosottomiehen tulee vaatia velalliselta vähintään kerran vuodessa selvitys tulopohjaan kuuluvista tuloista ja etuuksista sekä edellä perustelujen kohdassa 16 lausuttu, viittaavat siihen, että maksuohjelmaa voidaan muuttaa velallisen taloudellisen tilanteen muuttuessa.
20. Myös ulosottomiehen yhtiölle vahvistaman maksusuunnitelman mukaan ulosottomies voi päättää maksusuunnitelman raukeamisesta ja välittömästi ulosmitata palkan, jos velallinen ilman hyväksyttävää syytä laiminlyö maksusuunnitelman noudattamisen tai selvityksen antamisen eikä laiminlyöntiä voida pitää vähäisenä.
21. Korkein oikeus katsoo, että oikeusohjeista tai yhtiölle vahvistetusta maksusuunnitelmasta ei löydy tukea sille käsitykselle, että vahvistettu maksusuunnitelma ei lähtökohtaisesti olisi ulosmittauksen esteenä.
22. Käräjäoikeus on perustellut päätöstään kohdassa 5 todetuin tavoin myös sillä, että ulosmitatut varat eivät olleet sellaista maksusuunnitelman tarkoittamaa elinkeinotuloa, jota ei tulisi ulosmitata ilman velallisen laiminlyöntiä.
23. Asiassa esitetystä selvityksestä ilmenee, että yhtiön tilille on tullut lokakuussa 2018 viisi ennakkomaksua, määrältään yhteensä noin 140 000 euroa, ja 1.11.-14.11.2018 muun ohella kolme talletusta, määrältään yhteensä noin 84 000 euroa. Kun ennakkomaksut on suoritettu yhtiölle ennen maksusuunnitelman vahvistamista, jää epäselväksi, miksi käräjäoikeus on talletettujen varojen määrän ja ajankohdan perusteella katsonut, että marraskuussa ulosmitatut varat eivät olleet maksusuunnitelman tarkoittamaa elinkeinotuloa. Epäselvää osaltaan on myös se, miksi käräjäoikeus on antanut merkitystä marraskuussa 2018 yhtiön tilille tulleille ennakkomaksuille, kun rahamääräisesti huomattavampi määrä on talletettu yhtiön tilille jo lokakuussa 2018.
24. Edellä kuvattujen oikeusohjeiden perusteella ei ole ollut selvää, voidaanko yhtiön tilille ennen maksusuunnitelman vahvistamista tulleille varoille antaa asiassa merkitystä, kun yhtiö on ennen maksuohjelman vahvistamista toimittanut ulosottomiehen pyytämän selvityksen taloudellisesta tilanteestaan, mitä ulosottomies ei ole pyytänyt täydentämään, eikä yhtiön ole edes väitetty laiminlyöneen maksusuunnitelman noudattamista. Asian arvioinnissa huomiota on erityisesti kiinnitettävä ulosottokaaren asianmukaisuuden vaatimusta koskevan yleissäännöksen tarkoituksen mukaisesti siihen, miten ulosottomiehen menettely on toteuttanut velallisen oikeusturvaa koskevat vaatimukset.
25. Korkein oikeus katsoo, että edellä todetun perusteella hovioikeudella ei ole jatkokäsittelyluvan myöntämistä harkitessaan ollut edellytyksiä pitää selvänä, että käräjäoikeuden johtopäätös on oikea. Kun yhtiön varojen ulosmittaus vahvistetun maksusuunnitelman aikana ilman päätöstä sen raukeamisesta on ollut tulkinnanvarainen ja epäselvä, olisi hovioikeuden tullut myöntää yhtiölle jatkokäsittelylupa muutosperusteella. Ulosottokaaressa ei ole lisäksi säädetty siitä, millä edellytyksillä velallisen omaisuutta voidaan turvaavaa ulosmittausta lukuun ottamatta ulosmitata maksusuunnitelman voimassaoloaikana, kun maksusuunnitelman raukeamisesta ei ole päätetty. Asiasta ei myöskään ole vakiintunutta ratkaisukäytäntöä. Näin ollen hovioikeuden olisi tullut myöntää yhtiölle jatkokäsittelylupa myös ennakkoratkaisuperusteella.
Johtopäätös
26. Korkein oikeus katsoo, että yhtiölle olisi tullut myöntää jatkokäsittelylupa muutos- ja ennakkoratkaisuperusteella. Oikeusastejärjestys huomioon ottaen asian jatkokäsittely tapahtuu soveliaimmin hovioikeudessa.
Päätöslauselma
Hovioikeuden päätös kumotaan ja A Oy:lle myönnetään jatkokäsittelylupa.
Asia palautetaan Itä-Suomen hovioikeuteen, jonka on omasta aloitteestaan viivytyksettä jatkettava valituksen käsittelyä.
Korkeimman oikeuden ratkaisu 2020:82
Valituslupahakemusta koskeva ratkaisu
Valituslupaa ei myönnetä siltä osin kuin kysymys valitusluvan myöntämisestä C:lle on siirretty ratkaistavaksi valituksen käsittelyn yhteydessä.
Pääasiaratkaisun perustelut
Asian tausta ja alempien oikeuksien ratkaisut
1. A on testamentannut koti-irtaimistoa ja muistoesineitä lukuunottamatta kaiken omaisuutensa lainvoimaisella, 8.7.2017 päivätyllä testamentilla ainoan rintaperillisensä, poikansa B:n seurustelukumppanille C:lle. Testamentin on laatinut oikeustieteen lisensiaatti D, joka on myös määrätty sen toimeenpanijaksi. A on kuollut 14.9.2017.
2. Ulosottomies on ensin 13.10.2017 tekemällään päätöksellä ulosmitannut B:n osuuden kuolinpesästä ja sittemmin 28.11.2017 tekemillään päätöksillä sivuuttanut C:n testamenttisaannon keinotekoisena järjestelynä sekä ulosmitannut D:n hallussa olleita kuolinpesän varoja 60 000 euroa B:n yli 1,1 miljoonan euron suuruisista ulosottoveloista.
3. C on valittanut ulosottomiehen 28.11.2017 tekemistä päätöksistä käräjäoikeuteen väittäen ulosmittauksen loukkaavan hänen oikeuttaan. Käräjäoikeus on kumonnut ulosottomiehen päätökset. Käräjäoikeus on katsonut, ettei asiassa ollut näytetty muuta kuin että A:n ja B:n sekä C:n välit olivat olleet lämpimät ja aidot. D oli siirtänyt C:lle ainakin 500 euroa, ja lisäksi C oli väittänyt hänelle lähetetyn rahaa postitse kirjan välissä, mitä ei ollut voitu sulkea pois. Se, että D oli hänelle uskotussa tehtävässään ryhtynyt jäämistöön nostamalla käteisvaroja ja tekemällä sitä koskevia oikeustoimia, ei rinnastu siihen, että kyseinen varallisuus olisi tullut B:n hallintaan. C ja B olivat 18.9.2017 tehneet osakekaupan, jolla C oli ostanut X Oy:n osakekannan 3 500 eurolla. Se, että osakekaupan kauppahinnan suuruinen määrä oli kuolinpesän säästöistä ohjattu B:n haltuun, ei tue johtopäätöstä siitä, että kuolinpesän koko säästö olisi haluttu ohjata hänen haltuunsa. B:n asunnosta oli löydetty kirjekuoressa 5 000 euroa, joiden alkuperästä ei ollut saatu lopullista selvyyttä. Näyttämättä oli jäänyt, että B:llä olisi ollut määräysvaltaa kuolinpesän säästöön ja että hän olisi saanut väitetystä keinottelusta sellaista taloudellista etua tai hyötyä, joka antaisi aihetta pitää C:n testamenttisaantoa keinotekoisena.
4. Hovioikeus on kumonnut käräjäoikeuden päätöksen ja pysyttänyt ulosottomiehen päätökset. Hovioikeus on katsonut, että myös testamentti saattoi muodostaa ulosottokaaren 4 luvun 14 §:ssä tarkoitetun keinotekoisen järjestelyn. Pelkästään A:n tietoisuus poikansa ulosottoveloista ei osoittanut järjestelyä keinotekoiseksi. C:n ja A:n suhteen ja testamentin perusteella voitiin päätellä, että A:n testamenttimääräyksen taustalla ei ollut ollut hänen erityisen läheinen suhteensa C:hen vaan enemmänkin se, että tämä oli ollut parisuhteessa B:n kanssa. Tämä tuki jossain määrin sitä, että kysymys oli keinotekoisesta järjestelystä, jolla varat oli niiden nimellisestä omistusoikeudesta huolimatta tarkoitettu siirtää B:n hyväksi. Huomattavan rahasumman nostamista käteiseksi ja rahojen lähettämistä ulkomaille postitse kirjan välissä oli pidettävä hyvin poikkeuksellisena menettelynä. Asiassa oli aihetta epäillä, että B:n hallusta tavatut 5 000 euroa olivat peräisin D:n kuolinpesän tileiltä nostamista varoista. Välitön näyttö siitä, kuka oli tosiasiassa käyttänyt määräysvaltaa testamentatuista varoista, oli jäänyt vähäiseksi, mutta kokonaisuutena arvioiden asiassa oli esitetty riittävä näyttö ristiriitaisuuksista testamentin oikeudellisen muodon ja asian varsinaisen luonteen ja tarkoituksen välillä. C ei myöskään ollut saattanut todennäköiseksi, että ulosmittaus loukkaisi hänen todellista oikeuttaan.
5. Hovioikeus on lisäksi katsonut, että testamenttijärjestelylle annettua oikeudellista muotoa oli käytetty ulosoton välttämiseksi tai omaisuuden pitämiseksi velkojien ulottumattomissa ja että B:n ulosottovelkoja ei todennäköisesti muuten saataisi perityksi kohtuullisessa ajassa.
Korkeimman oikeuden ratkaistavana oleva kysymys
6. Korkeimmassa oikeudessa on ratkaistavana kysymys, voidaanko C:n testamenttisaanto sivuuttaa osana ulosottokaaren 4 luvun 14 §:ssä tarkoitettua keinotekoista järjestelyä.
Sovellettavat oikeusohjeet
7. Ulosottokaaren 4 luvun 14 §:n 1 momentin mukaan väite siitä, että omaisuus kuuluu sivulliselle, ei estä omaisuuden ulosmittaamista, jos
1) havaitaan, että sivullisen asema perustuu sellaiseen varallisuus- tai muuhun järjestelyyn, jolle annettu oikeudellinen muoto ei vastaa asian varsinaista luonnetta tai tarkoitusta, kun otetaan huomioon velallisen käytettävissä oleva omistajan määräysvaltaan verrattava valta, omistajan toimiin verrattavat toimet sekä velallisen järjestelystä saamat edut ja muut vastaavat seikat, ja
2) sellaista oikeudellista muotoa ilmeisesti käytetään ulosoton välttämiseksi tai omaisuuden pitämiseksi velkojien ulottumattomissa eikä
3) hakijan saatavaa todennäköisesti muuten saada velalliselta kohtuullisessa ajassa perityksi.
8. Saman pykälän 2 momentin mukaan ulosmittausta ei kuitenkaan saa toimittaa, jos järjestelyssä mukana oleva sivullinen saattaa todennäköiseksi, että ulosmittaus loukkaa hänen todellista oikeuttaan.
9. Säännös vastaa asiasisällöltään vuonna 1999 säädettyä ulosottolain 4 luvun 9 §:n 4 ja 5 momenttia (481/1999). Säännös koskee sellaisia keinotekoisia järjestelyjä, joissa tiettyä oikeudellista muotoa käytetään yksinomaan julkisivuna, ”muotona vailla aineellista sisältöä” (KKO 2011:49, kohta 8). Mitään oikeudellista muotoa ei ole rajattu säännöksen soveltamisalan ulkopuolelle. Säännöksen perusteluiden mukaan rajanveto sen suhteen, millaiseen järjestelyyn säännöksiä voidaan soveltaa, tehdään viime kädessä oikeuskäytännössä (HE 13/2005 vp s. 47). Myös oikeuskirjallisuudessa on todettu, ettei mainittu yleissäännös koske ainoastaan sellaisia toimia, joilla on sopimusoikeudellinen nimi kuten kauppa, vaihto, lahja (Tuula Linna – Tatu Leppänen: «Ulosotto»-oikeus II – ulosmittaus ja myynti, 2. uud. painos, 2015, s. 170).
10. Ulosottokaaren 4 luvun 14 §:n 1 momentissa luetellaan seikkoja, jotka voivat olla viitteitä siitä, että sivullisen muodollinen oikeusasema on pelkästään näennäinen. Ulosmittaus voi tulla kysymykseen, jos on käsillä objektiivisesti havaittava ristiriita muodollisen omistusoikeuden ja omaisuuden hallinnan, määräysvallan, velallisen saamien etujen ja muiden sellaisten omistukseen normaalisti liittyvien ulkoisten tunnusmerkkien välillä. Kuten ratkaisussa KKO 2011:49 on todettu, ulosottomiehen asiana on hankkia näyttö tällaisista ristiriitaisuuksista, jotka vallitsevat yhtäältä oikeudellisen muodon ja toisaalta asian varsinaisen luonteen ja tarkoituksen välillä. Kysymyksessä on kokonaisarviointi. Tällaisesta näytöstä huolimatta täytäntöönpano estyy, jos sivullinen puolestaan saattaa todennäköiseksi, että ulosmittaus loukkaisi hänen todellista oikeuttaan (em. ratkaisu kohta 10).
Arvioinnin lähtökohdat
11. Korkein oikeus toteaa, että ulosottokaaren 4 luvun 14 §:n soveltamisala on tarkoitettu yleiseksi, eikä sen soveltamisen ulkopuolelle ole rajattu mitään omaisuuden siirtymisen järjestelytapaa. Sivullisen oikeusturvakaan ei tällaista rajaamista vaadi, koska kaikissa järjestelytavoissa ulosmittaus kumoutuu sivullisen saattaessa todennäköiseksi, että ulosmittaus loukkaa hänen oikeuttaan. Näillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että myös järjestely, jossa varallisuutta siirtyy testamenttisaannon kautta, voidaan säännöksen soveltamisedellytysten täyttyessä sivuuttaa keinotekoisena.
12. Testamenttiin liittyy kuitenkin oikeustoimena erityispiirteitä, jotka on otettava huomioon arvioitaessa järjestelyn keinotekoisuutta. Testamenttia tulee perintökaaren 11 luvun 1 §:n 1 momentin mukaisesti tulkita testamentin tekijän tahdon mukaisesti. Kun kysymys on testamentista, jonka kirjoitusasu ei ole tulkinnanvarainen ja joka sinällään olisi pantavissa täytäntöön vaikeuksitta, testamentin tekijän testamentin sanamuodosta poikkeavasta tarkoituksesta testamenttia tehtäessä olisi esitettävä vahvaa näyttöä (KKO 2017:49, kohta 19). Nämä seikat on perusteltua ottaa huomioon myös keinotekoisen järjestelyn edellytysten täyttymistä arvioitaessa. Sivuuttamisen edellytyksiä ei ole esimerkiksi tilanteessa, jossa testamentin tekijän tosiasiallisena tarkoituksena on ollut testamentata omaisuutensa muulle kuin ainoana rintaperillisenään olevalle ulosottovelalliselle ja testamentti on pantu tämän mukaisesti täytäntöön.
13. Siinä tapauksessa, että testamentin tekohetken todellisista aikomuksista ei ole mahdollista saada suoraa näyttöä, järjestelyn luonnetta tulee arvioida sen perusteella, miten testamentti pannaan täytäntöön. Keskeistä on tällöin se, kenellä on tosiasiallinen määräysvalta testamentilla määrättyyn omaisuuteen.
Asiassa selvitetyt seikat
14. Hovioikeus on katsonut selvitetyksi, että D oli 26.10.2017 siirtänyt maksukieltoon asetetuilta A:n kahdelta tililtä kolmannelle tilille 66 000 euroa, jotka varat hän oli samana päivänä nostanut ja säilyttänyt niitä kotonaan käteisenä. D:n hallusta oli ulosmitattu 60 000 euroa.
15. D on ulosoton sivullisselvityksessä kertonut, että hän oli käyttänyt 500 euroa omiin kuluihinsa sekä lähettänyt ensin 500 euroa omalta tililtään C:n tilille Filippiineille ja sitten 5 000 euroa vanhan kirjan välissä C:lle postitse. D on myöhemmin muuttanut kertomustaan siten, että hän oli ensin maksanut käteisellä B:lle X Oy:n osakekannan kauppahinnan 3 500 euroa ja vasta tämän jälkeen, mainitut kaksi 500 euron suoritusta poislukien, postittanut loput 1 500 euroa C:lle.
16. B:n kotoa on ulosottoselvityksessä löydetty kaksi kirjekuorta, joissa on ollut 3 550 euroa ja 5 000 euroa käteistä. B oli 18.9.2017 päivätyn kauppakirjan mukaan myynyt omistamansa X Oy:n osakekannan C:lle 3 500 euron hintaan. Osakkeiden kauppahinta on maksettu B:lle A:n kuoleman jälkeen tämän tililtä käteisenä nostetuilla varoilla. Tämä osakekannan kauppa on lainvoimaisesti sivuutettu ulosotossa keinotekoisena järjestelynä. B:n haltuun on siten päätynyt enemmän testamentattuja varoja kuin C:lle oli edes väitetty siirretyn.
17. D ja C ovat kertoneet, että varojen nostamisen käteisenä ja rahojen postittamisen syynä oli ollut muun ohella epäluottamus filippiiniläistä pankkijärjestelmää kohtaan. Kirjallista näyttöä D:n ja C:n välisestä yhteydenpidosta ei ole esitetty. D ja C eivät ole muistaneet tapahtumiin tai C:n D:lle antamaksi väitettyihin ohjeisiin liittyviä yksityiskohtia. Asiassa ei ole ilmennyt, että C olisi nimenomaisesti vaatinut varojen postittamista Filippiineille, vaan D:n ja C:n kertomusten mukaan kyseinen toimintatapa oli perustunut D:n tekemään ehdotukseen.
18. Ulosottoviranomaiset ovat pyytäneet D:tä ilmoittamaan C:n yhteystiedot. D on antanut ulosottoviranomaisille B:ltä saamansa sähköpostiosoitteen, joka ei ole ollut sama kuin se, jota D on kertonut itse käyttäneensä. C ei ole hovioikeudessa tunnistanut D:n ulosottoviranomaisille antamaa sähköpostiosoitetta.
Korkeimman oikeuden arviointi tässä asiassa
Onko kyseessä keinotekoinen järjestely?
19. C on väittänyt, että ulosottokaaren 4 luvun 14 §:ää voidaan soveltaa vain oikeustoimeen, jossa sivullinen johtaa oikeutensa ulosottovelalliselta. Korkein katsoo edellä kohdissa 10-12 esitetyillä perusteilla, että mainittua säännöstä voidaan soveltaa myös testamenttiin.
20. Korkein oikeus toteaa, että pesän ainoat osakkaat ovat olleet B ja C. Testamentin toimeenpanijana D:n tehtävänä on ollut saattaa pesä jakokuntoon ja B:n tai C:n sitä pyytäessä toimittaa myös perinnönjako.
21. C on valituksessaan todennut muun ohella, että testamentatut varat oli tarkoitus luovuttaa hänelle käteisenä, ja tämän vuoksi testamentin toimeenpanija oli nostanut varat pankkitililtä ja säilyttänyt niitä kotonaan. Testamentin toimeenpanosta oli kuitenkin pidättäydytty sen jälkeen, kun D oli saanut tietää ulosottoviranomaisen väliaikaisista toimenpiteistä.
22. Korkein oikeus toteaa, että C ei ole esittänyt selvitystä yhteydenpidosta hänen ja D:n välillä. Lisäksi D on toimittanut C:n yhteystietona ulosottoviranomaiselle vain B:ltä saamansa sähköpostiosoitteen, jota D itse ei kertomansa mukaan ollut käyttänyt. C:n ei ole edes väitetty ohjeistaneen D:tä siirtämään kuolinpesän varoja B:lle. Korkein oikeus toteaa, että C:n ei ole selvitetty käyttäneen tosiasiassa asian arvioinnin kannalta merkityksellistä määräysvaltaa pesän varoihin niiden ollessa D:n hallussa. Se, että D on siirtänyt C:lle tilisiirtona 500 euroa, ei anna aihetta arvioida asiaa toisin. C:lle siirretty summa on ollut pesän säästöön nähden merkityksetön ja joka tapauksessa selvästi pienempi kuin B:n määräysvaltaan tulleet pesän varat.
23. Korkein oikeus toteaa, että sille, miksi D on nostanut kuolinpesän varoista 66 000 euroa käteisenä ja säilyttänyt niitä kotonaan, ei ole esitetty asianmukaista syytä. On selvää, että hänen tehtävänsä testamentin toimeenpanijana ei ole varojen nostamista edellyttänyt. Käteisen nostaminen on tosiasiassa mahdollistanut rahojen siirtämisen B:lle ulosottoviranomaisen tietämättä.
24. B:n kotoa on tavattu 5 000 euroa. Määrä täsmää kuolinpesän tileiltä nostetuista varoista puuttuvaan summaan. Varojen siirtämiselle ei ole ollut laillista perustetta, koska A:n testamenttimääräyksen mukaisesti B:lle ei ollut tulossa rahavaroja. Kun C ei ole käyttänyt varoihin merkityksellistä määräysvaltaa ja kun varoja on päätynyt B:lle, aihetta on olettaa, että todellista määräysvaltaa varoista on käyttänyt B.
25. Asiassa on kokonaisuutena arvioiden esitetty riittävä näyttö ristiriidasta testamentin sisällön ja testamentin täytäntöönpanosta ilmenevän asian varsinaisen luonteen ja tarkoituksen välillä.
Onko ulosmittaus loukannut testamentinsaajan todellista oikeutta?
26. Seuraavaksi on arvioitava, onko C saattanut ulosottokaaren 4 luvun 14 §:n 2 momentissa tarkoitetulla tavalla todennäköiseksi, että ulosmittaus loukkaa hänen todellista oikeuttaan.
27. Suurin osa kuolinpesän säästöstä eli 60 000 euroa on ulosmitattu D:n hallusta käteisenä. C:n, jolle perintö on testamentin nojalla kuulunut kokonaan, haltuun on riidattomasti päätynyt vain 500 euroa, kun perinnön rahavaroista osattomalle B:lle oli päätynyt 5 000 euroa ja jo aiemmin sivuutettuun osakekauppajärjestelyyn liittyen 3 500 euroa. Ratkaisevaa C:n väitteen kannalta on siten se, mitä selvitystä on esitetty sen tueksi, että nämä 60 000 euroa olisivat päätyneet C:lle, ellei niitä olisi ulosmitattu.
28. C ei ole esittänyt hänen ja D:n välistä sähköpostikirjeenvaihtoa tai muuta yhteydenpitoa, joka osoittaisi C:n käyttäneen testamentinsaajan määräysvaltaa. C ei ole esittänyt selvitystä siitä, milloin ja millä tavalla hänen olisi ollut tarkoitus saada D:n hallussa olevat varat, mikä osoittaisi sitä, että kuolinpesän omaisuus olisi testamenttijärjestelyn tuloksena ollut todellisuudessa päätymässä hänelle. Kun D:n poikkeuksellisesti käteisenä nostamia varoja oli jo ehtinyt siirtyä B:lle osittain keinotekoisen osakekaupan myötä ja osin ilman mitään muodollistakaan selitystä, voidaan pitää vähintäänkin hyvin epävarmana sitä, että loputkaan varat olisivat koskaan päätyneet C:n omistukseen tai että hän olisi ainakaan päässyt käyttämään tosiasiallista määräysvaltaa niihin.
29. Edellä mainituilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, että C ei ole saattanut todennäköiseksi, että ulosmittaus loukkaa hänen todellista oikeuttaan.
Johtopäätös
30. Korkein oikeus katsoo, että testamenttisaanto voidaan sivuuttaa osana ulosottokaaren 4 luvun 14 §:ssä tarkoitettua keinotekoista järjestelyä sekä että kysymyksessä oleva testamenttijärjestely ei vastaa asian varsinaista luonnetta ja tarkoitusta ja että C ei ole saattanut todennäköiseksi, että ulosmittaus loukkaa hänen todellista oikeuttaan. Näin ollen D:n hallussa olleet 60 000 euroa on voitu ulosmitata B:n veloista. Aihetta hovioikeuden päätöksen lopputuloksen muuttamiseen ei siten ole.
Korkeimman oikeuden ratkaisu 2017:21
Perustelut
Asian tausta ja kysymyksenasettelu
1. Verohallinnolla on A:lta vuosilta 1992 – 1994 verosaatavia, joista hänen omistamansa osuus kiinteistöstä on ulosmitattu. A on omasta hakemuksestaan asetettu 22.11.2013 konkurssiin, jossa Verohallinto on valvonut verosaatavansa. A on riitauttanut valvonnan sillä perusteella, että verosaatavat olivat vanhentuneet ja että ulosmittaus oli menettänyt vaikutuksensa konkurssin alkamisen johdosta.
2. Asiassa on kysymys siitä, onko Verohallinnolla verojen ja maksujen täytäntöönpanosta annetun lain (jäljempänä verotäytäntöönpanolaki) 21 §:n 2 momentin nojalla oikeus valvoa saatavansa ja saada maksu ulosmitatuista varoista A:n konkurssissa.
Verojen vanhentumista koskevat säännökset
3. Verotäytäntöönpanolain 20 §:n mukaan julkinen saatava vanhentuu viiden vuoden kuluttua sitä seuranneen vuoden alusta, jona se on määrätty tai maksuunpantu. Lain 21 §:n 1 momentin mukaan vanhentunutta julkista saatavaa ei saa periä. Vanhentuminen ei estä suorituksen saamista saatavan panttina olevasta velallisen omaisuudesta.
4. Verotäytäntöönpanolain 21 §:n 2 momentissa säädetään lisäksi seuraavasti: Jos ennen vanhentumisajan päättymistä
1) julkisen saatavan perimiseksi on toimitettu ulosmittaus,
2) julkinen saatava on valvottu konkurssissa tai asianosaiskeskustelussa ulosottokaaren mukaisessa kiinteistön myynnissä taikka
3) julkinen saatava on ilmoitettu julkisen haasteen johdosta,
vanhentumisajan umpeen kuluminen ei estä maksun saamista ulosmitatuista tai konkurssiin luovutetuista varoista taikka niistä varoista, joista julkisessa haasteessa ilmoitetut saatavat on suoritettava.
5. Erillistä verotäytäntöönpanolakia pidettiin lain esitöissä (HE 83/2006 vp s. 18) edelleen tarpeellisena lähinnä perustevalitusta, keskeyttämistä ja saatavan vanhentumista koskevan sääntelyn johdosta. Ehdotettu vanhentumissäännös ja siihen liittyvät ulosottoa, konkurssia ja julkista haastetta koskevat säännösehdotukset vastasivat asiallisesti aikaisemman niin sanotun veroulosottolain 11 §:n säännöksiä (s. 95). Uuden lain vanhentumissäännöksiä noudatettaisiin heti, mutta olennaisia muutoksia ei ollut ehdotettukaan (s. 96).
6. Velan vanhentumisesta annetun lain (jäljempänä vanhentumislaki) 1 §:n 2 momentin 1 kohdan mukaan verot, julkiset maksut ja muut rahasaamiset, jotka saadaan periä ulosottotoimin ilman tuomiota tai päätöstä, eivät kuulu vanhentumislain soveltamisalaan. Ulosottokaaren 2 luvun 24 §:n mukaan täytäntöönpanokelpoisuuden määräaikaisuutta koskevat säännökset koskevat ulosottokaaressa tarkoitettuja ulosottoperusteita, jotka kohdistuvat luonnollisiin henkilöihin. Verohallinnon maksuunpanoasiakirjat eivät ole ulosottokaaren 2 luvun 2 §:ssä mainittuja ulosottoperusteita. Ulosottolainsäädännön varhemmissa esitöissä (HE 216/2001 vp s. 19) onkin todettu, että täytäntöönpanokelpoisuuden määräaikasääntely koskisi lähinnä yksityisoikeudellisia saatavia eikä sillä olisi vaikutusta perintään esimerkiksi verojen ja julkisten maksujen osalta, joita koskee veroulosottolain 11 §:n vanhentumisaika.
Korkeimman oikeuden kannanotot
7. Verojen ja eräiden muiden julkisten saatavien perintää ja vanhentumista on vakiintuneesti säännelty erikseen ja yksityisoikeudellisista saatavista poikkeavalla tavalla. Verotäytäntöönpanolain, kuten myös aikaisemman veroulosottolain, mukaan verot on lähtökohtaisesti perittävä viiden vuoden määräajassa, jota ei voida velkojan katkaisutoimilla pidentää. Sääntelykokonaisuuteen kuuluu, että vanhentumisesta huolimatta täytäntöönpanon piirissä säilyy se omaisuus, joka on määräajan puitteissa ulosmitattu. Myöskään konkurssin, yrityssaneerauksen tai yksityishenkilön velkajärjestelyn aikana tapahtuvalla verojen vanhentumisella ei ole vaikutusta Verohallinnon maksunsaantioikeuteen. Korkein oikeus toteaa, että ulosmittauksella ja konkurssilla on samankaltainen, perintäaikaa pidentävä vaikutus myös esimerkiksi lapsen elatuksesta annetun lain 16 c §:n 3 momentin sekä elatustukilain 22 §:n 2 momentin mukaan, vaikka näihin saataviin muutoin sovelletaan viiden vuoden pituista vanhentumisaikaa, jota ei voida katkaista.
8. Verotäytäntöönpanolain 21 §:n 2 momentin ulosmittausta ja konkurssia koskevat säännökset liittyvät verojen perintäjärjestelmän erityispiirteisiin. Verot voidaan periä ennen kuin verotuspäätös on tullut lainvoimaiseksi, mutta esimerkiksi kiinteistön ulosmittaus on pääsääntöisesti keskeytettävä, jos velallinen hakee muutosta verotukseen. Muutoksenhakuaika on yhtä pitkä kuin verojen vanhentumisaika. Velkoja ei voi muutoinkaan määrätä maksukyvyttömyysmenettelyn ja velallisen omaisuuden myynnin aikataulusta.
9. Konkurssilain 3 luvun 10 §:n mukaan konkurssin vaikutuksesta konkurssisaatavan vanhentumiseen säädetään erikseen. Lain esitöissä on tältä osin viitattu vanhentumislain ja veroulosottolain säännöksiin (HE 26/2003 vp s. 57). Konkurssin alettua erillistäytäntöönpano on konkurssilain 3 luvun 6 §:n mukaan pääsääntöisesti keskeytettävä, kuten oli meneteltävä aikaisemmankin lain aikana. Säännöksen perusteluissa ei ole tuotu esiin, että säännöksellä olisi vaikutusta saatavien vanhentumiseen tai siihen, mitkä saatavat voidaan ottaa konkurssissa huomioon.
10. Korkein oikeus toteaa lainsäätäjän pyrkineen siihen, että eri maksukyvyttömyysmenettelyt ja realisointiin kuluva aika eivät muodostu verosaatavien perinnän esteeksi. Tämän tavoitteen vastaista olisi, jos verosaatava vanhentuisikin vain sen johdosta, että ulosottomenettelystä siirrytään toiseen maksukyvyttömyysmenettelyyn joko velallisen tai kilpailevan velkojan hakemuksesta.
11. Korkein oikeus katsoo, ettei verotäytäntöönpanolain 21 §:n 2 momentin sanamuoto edellytä, että vanhentunut verosaatava voidaan periä ulosmitatusta omaisuudesta vain, kun omaisuus muutetaan rahaksi ulosottoteitse. Myöskään konkurssilain 3 luvun 6 §:stä ei seuraa, että verosaatavien ulosmittaus menettäisi oikeudellisen merkityksensä konkurssin alkaessa, vaikka ulosmittaus menettelynä tällöin päättyy. Tällaiselle tulkinnalle ei ole saatavissa tukea verotäytäntöönpanolain eikä muistakaan «ulosotto»– ja konkurssilainsäädännön esitöistä. Verotäytäntöönpanolaki on säädetty vuonna 2007, jolloin on voitu ottaa huomioon myös konkurssilainsäädännön muutokset.
12. Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2014:88 katsonut, että ulosottokaaren 2 luvun nojalla vanhentunutta yksityisoikeudellista saatavaa ei voitu pitää yksityishenkilön velkajärjestelyssä huomioon otettavana velkajärjestelyvelkana, vaikka velallisen omaisuutta oli ulosmitattuna saatavan johdosta. Kuten edellä kohdassa 6 on todettu, verosaatavien vanhentumiseen ei sovelleta ulosottokaaren eikä vanhentumislain säännöksiä vaan ainoastaan omia erityissäännöksiään. Myös yksityishenkilön velkajärjestelystä annetussa laissa säädetään verojen vanhentumisesta toisin kuin maksuohjelman aikana ulosottokaaren nojalla vanhentuvista veloista. Korkein oikeus katsoo, ettei ratkaisulla KKO 2014:88 ole tulkinnallista merkitystä arvioitaessa verotäytäntöönpanolain säännöksiä.
13. Edellä esitetyillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että Verohallinnolla on ollut oikeus valvoa verosaatavansa A:n konkurssissa. Koska vanhentunut verosaatava voidaan periä vain ulosmitatusta omaisuudesta, Verohallinnon jako-osuus konkurssissa rajoittuu niihin varoihin, jotka kertyvät A:lta ulosmitatusta osuudesta kiinteistöön.
Päätöslauselma
Hovioikeuden päätöksen lopputulosta ei muuteta.
Korkeimman oikeuden ratkaisu 2016:50
Perustelut
Kysymyksenasettelu
1. L Oy:n saatava A:lta perustuu Helsingin hovioikeuden 16.11.2000 antamaan lainvoimaiseen tuomioon. Tammikuun 1. päivänä 2004 voimaan tulleen velan vanhentumisesta annetun lain (728/2003; vanhentumislaki) 21 §:n 3 momentin mukaan lakia sovelletaan myös velkaan, jonka oikeusperuste on syntynyt ennen lain voimaantuloa. Lainkohdan mukaan velka vanhentuu kuitenkin vanhentumislain nojalla aikaisintaan kolmen vuoden kuluttua lain voimaantulosta, jollei kyseinen velka myös aikaisemmin voimassa olleiden säännösten mukaan vanhentuisi tätä ennen. Kun A:n velka olisi aikaisemman lain mukaan vanhentunut 10 vuodessa tuomion antamisesta eli vanhentumislain 1.1.2004 tapahtuneen voimaantulon jälkeen, vanhentumislain 21 §:n 3 momentin nojalla A:n velka on voinut vanheta aikaisintaan 1.1.2007.
2. Jotta velkaa voitaisiin ulosmitata nyt kyseessä olevassa 24.8.2012 vireille tulleessa ulosotossa, velan vanhentuminen on pitänyt katkaista uuden lain voimaan tulon jälkeen mutta ennen velan aikaisinta vanhentumispäivää 1.1.2007. Jos vanhentumista ei ole katkaistu siihen mennessä, velka on vanhentunut eikä asiassa ole tarpeen selvittää, onko katkaiseminen pitänyt toimittaa uudelleen vielä myöhemmin.
3. L Oy:n valituksen johdosta asiassa on kysymys ensiksikin siitä, onko yhtiö katkaissut velan vanhentumisen oikeudellisella katkaisutoimella panemalla ulosoton vireille 19.10.2005. Toiseksi kysymys on siitä, onko vanhentuminen katkennut vapaamuotoisella katkaisutoimella, kun A:n asiamies on saanut 28.6.2006 päivätyllä ulosottoviraston kirjeellä tiedon velasta.
Oikeudellinen katkaisutoimi
4. Korkein oikeus toteaa aluksi sovellettavasta laista, että asiassa sovellettava vanhentumislain 11 §:n 3 momentti on muutettu 1.6.2016 voimaan tulleella lailla 324/2016. Lain voimaantulosäännöksen mukaan lakia sovelletaan ensiksikin myös sellaiseen velkaan, jonka peruste on syntynyt ennen lain voimaantuloa. Toiseksi lain 11 §:n 3 momenttia sovelletaan myös, jos velkaa koskeva asia on vireillä lain tullessa voimaan. Lain muutokseen johtaneen hallituksen esityksen (HE 137/2015 vp s. 27) mukaan lain 11 §:n 3 momenttia sovelletaan muun muassa sellaiseen katkaisutoimeen, jonka tarkoittama ulosottoasia on vireillä lain tullessa voimaan, mutta jos asian käsittely on päättynyt ennen lain voimaantuloa, katkaisutoimen vaikutusta arvioidaan aikaisempien säännöksien mukaisesti. Kun nyt kysymyksessä olevan velan peruste on syntynyt ennen lain voimaantuloa, uuden lain soveltaminen jää riippumaan siitä, onko ulosottoasia, jonka vireilletulon katkaisuvaikutuksesta on kysymys, ollut vireillä lain tullessa voimaan.
5. Tätä asiaa koskevassa oikeudellisessa katkaisutoimessa on kysymys siitä, onko 19.10.2005 vireille tullut ulosottoasia katkaissut velan vanhentumisen. Kun tuo ulosottoasia on päättynyt 18.11.2005 annettuun esteilmoitukseen, myös ulosottoasian vireilläolo on tuolloin sovelletun ulosottolain 3 luvun 95 §:n 3 momentin (679/2003) mukaan päättynyt samana päivänä. Näin ollen nyt käsiteltävä 19.10.2005 vireille tullut ulosottoasia ei ole ollut vireillä enää 18.11.2005 jälkeen, joten tässä asiassa on sovellettava vanhentumislain 11 §:n 3 momenttia alkuperäisessä muodossaan.
6. Vanhentumislain 11 §:n 1 momentin 3 kohdan mukaisen pääsäännön mukaan velan vanhentuminen katkeaa, jos velkoja panee vireille velan perimistä koskevan ulosottoasian. Kuitenkin lain 11 §:n 3 momentin (728/2003) poikkeussäännön mukaan, jos velkoja peruuttaa hakemuksensa tai asian käsittely päättyy muusta syystä ilman, että tiedoksianto tai muu lain edellyttämä ilmoitus velkojan vaatimuksesta on toimitettu velalliselle, vanhentumisajan ei katsota katkenneen.
7. Korkeimman oikeuden ratkaisuista KKO 2012:107 ja 2015:28 ilmenevän oikeusohjeen mukaan vanhentumislain 11 §:n 3 momentin (728/2003) poikkeussäännön soveltamisalaan on katsottu soveltuvan myös tilanteen, jossa tiedoksiantoa tai ilmoitusta ei ole saatu toimitettua velalliselle tämän ulkomailla oleskelun takia. Näin ollen tällaisessakin tilanteessa ulosoton hakeminen katkaisee vanhentumisen vain, jos velallinen saa vireilletulohakemuksen tiedokseen. Ratkaisuista ilmenevän oikeusohjeen mukaan asiassa ei ole merkitystä sillä, onko ulosottoviranomainen voinut ulosottolainsäädännön mukaan jättää jonkin ilmoituksen toimittamatta tiedoksi velalliselle. Korkein oikeus toteaa, että vanhentumislain 11 §:n 3 momentin muutoksella 324/2016, jota ei tähän asiaan sovelleta (edellä kohta 5), on pyritty muuttamaan Korkeimman oikeuden ratkaisujen mukaista oikeustilaa (HE 137/2015 vp s. 13 – 14, LaVM 3/2016 vp s. 5).
8. L Oy:n hakemuksesta velan «ulosotto» on tullut vireille 19.10.2005, mutta ulosottoasian vireilläolo on päättynyt varattomuusesteeseen 18.11.2005. A:lle ei ollut lähetetty tuolloin voimassa olleen ulosottolain (679/2003) 3 luvun 33 §:n, 34 §:n ja 36 §:n mukaisia vireilletuloilmoitusta, ennakkoilmoitusta tai jälki-ilmoitusta, koska A asui tuolloin Sveitsissä eikä hänen osoitteensa ollut L Oy:n tai ulosottoviranomaisten tiedossa.
9. Kun A:lle ei ole toimitettu tietoa 19.10.2005 vireille tulleesta velan perimistä koskevasta ulosotosta, ulosoton vireilletulo ei ole katkaissut A:n velan vanhentumista.
Vapaamuotoinen katkaisutoimi
10. Asiassa on toiseksi kysymys siitä, onko velan vanhentuminen katkennut, kun A:n asiamies on tiedusteltuaan ulosottoviranomaiselta A:n velkoja saanut 28.6.2006 päivätyllä ulosottoviranomaisen kirjeellä tiedon velasta. Kun velkaa koskeva «ulosotto» ei enää tuolloin ollut vireillä, kysymys ei ole oikeudellisesta vaan vapaamuotoisesta katkaisutoimesta.
11. Vanhentumislain 10 §:n 1 momentin 2 kohdan mukaan velan vanhentuminen katkeaa, kun velallinen suorittaa velkaa tai muutoin tunnustaa velan velkojalle. Kysymys on siitä, merkitseekö velan tiedustelu ulosottoviranomaiselta ja siltä saatu tieto velasta lainkohdassa tarkoitettua velan tunnustamista.
12. Lain sanamuoto ”…velallinen…muutoin tunnustaa velan velkojalle…” tarkoittaa ensiksikin, että velan tunnustaminen voi tapahtua vapaamuotoisesti monin eri tavoin. Toiseksi sanamuodosta voidaan kuitenkin päätellä, että mitkä tahansa velkaa koskevat velallisen toimet eivät merkitse lain tarkoittamaa tunnustamista. Lain tarkoittamassa velan tunnustamisessa keskeistä on se, että tunnustaminen on velallisen ja velkojan välinen toimi. Kysymys on siis oikeustoimesta, jossa tunnustamistoimen tekijänä on velallinen ja toisena osapuolena velkoja, johon tunnustaminen kohdistetaan.
13. Kuten vanhentumislain säätämiseen johtaneessa hallituksen esityksessä todetaan, vapaamuotoisia katkaisutoimia koskevat vanhentumislain 10 §:n säännökset vastaavat pitkälti sitä ennen voimassa ollutta oikeutta (HE 187/2002 vp s. 54). Ennen vanhentumislain voimaantuloa oikeuskirjallisuudessa on vanhastaan katsottu, että velkaa koskevat velallisen toimet, joita ei kohdisteta velkojaan, eivät tarkoita sellaista tointa, joka katkaisisi vanhentumisen. Tällaisina toimina, jotka eivät katkaise velan vanhentumista, on mainittu velan merkitseminen veroilmoitukseen, kirjanpitoon ja jäämistöasiakirjoihin kuten perukirjaan (ks. Aarne Rekola, Saamisoikeuden vanhentumisesta II 1938, s. 320 – 321; Jouko Halila ‒ Matti Ylöstalo, Saamisen lakkaamisesta, neljäs korjattu painos 1979 s. 95; Tapani Lohi, Vastuu kuolleen henkilön velasta I 1998, s. 175). Myös vanhentumislain esitöissä toistetaan veroilmoitukseen ja kirjanpitoon merkitsemistä koskevat esimerkit sellaisina velallisen toimina, jotka eivät katkaise vanhentumista (HE 187/2002 vp s. 56).
Tätä asiaa koskeva Korkeimman oikeuden arviointi
14. Aviopuolisonsa A:n valtuuttamana asiamiehenä B on 21.6.2006 tiedustellut Helsingin ulosottovirastosta, mistä A:n veloista ulosottovirasto oli toimittanut tiedon luottotietoyhtiö Suomen Asiakastieto Oy:lle. Ulosottoviraston B:lle 28.6.2006 lähettämässä kirjeessä oli ilmoitettu muun muassa tässä asiassa kysymyksessä oleva velka, jota koskeva ulosmittaus oli päättynyt 18.11.2005 annettuun esteilmoitukseen.
15. Korkein oikeus toteaa, että A:n tiedustelussa on ollut kysymys hänen luottotietojensa perusteiden selvittämisestä. Velallisen A:n tiedustelu on tehty ulosottovirastolle eikä velkojalle. Jo tällä perusteella on selvää, ettei tiedustelussa ole kysymys vanhentumislain 10 §:n 1 momentin 2 kohdassa tarkoitetusta velan tunnustamisesta, jonka velallinen olisi kohdistanut velkojaan.
Korkeimman oikeuden johtopäätös
16. A:n L Oy:lle olevan velan vanhentumista ei ole katkaistu ennen 1.1.2007 oikeudellisella katkaisutoimella eli 19.10.2005 vireille tulleella ulosotolla eikä vapaamuotoiseksi väitetyllä katkaisutoimella eli velkaa koskevalla tiedustelulla ja siihen 28.6.2006 saadulla vastauksella. Näillä perusteilla L Oy:n saatava A:lta on vanhentunut.
Päätöslauselma
Hovioikeuden päätöksen lopputulosta ei muuteta.
Korkeimman oikeuden ratkaisu 2015:28
Käsittelyratkaisu
1. Asiassa on kysymys siitä, onko A:n vuokravelka ollut vielä perimiskelpoinen 26.8.2011 vireille tulleessa kolmannessa ulosotossa vai onko se ollut vanhentunut. Velasta on annettu 4.9.2003 yksipuolinen tuomio, jolla velkoja on perinyt saatavaansa ulosottoteitse. Velan ensimmäinen «ulosotto» on päättynyt 22.3.2005 A:n varattomaksi toteamiseen. Asianosaiset ovat yhtä mieltä siitä, että velan vanhentuminen on tuossa menettelyssä katkaistu ja että 22.3.2005 on alkanut uusi viiden vuoden vanhentumisaika. Näin ollen velka on vanhentunut, jos vanhentumista ei ole asianmukaisesti katkaistu viimeistään 22.3.2010.
2. Lindorff Oy on ulosotossa ja alemmissa oikeuksissa vedonnut siihen, että 22.3.2005 alkanut vanhentuminen on katkennut 24.9.2008 vireille tulleessa toisessa ulosotossa, joka on päättynyt 18.12.2008 ilman, että tiedoksianto tai ilmoitus asiasta olisi toimitettu A:lle, koska A oli oleskellut Virossa. A on väittänyt, että tällainen ulosottomenettely ei ole katkaissut vanhentumista. Ulosotossa ja alemmissa oikeuksissa on katsottu, että vanhentuminen on katkennut toistamiseen 18.12.2008, josta on alkanut uusi viiden vuoden vanhentumisaika.
3. Lindorff Oy on vastauksessaan A:n muutoksenhakemukseen Korkeimmassa oikeudessa vedonnut uutena seikkana vapaamuotoiseen katkaisutoimeen: Lindorff Oy oli 20.12.2009 lähettänyt A:lle saatavaa koskevan maksuvaatimuksen A:n väestötietojärjestelmän mukaiseen osoitteeseen. Tästä syystä velan vanhentuminen oli joka tapauksessa katkennut ennen kuin 22.3.2005 alkaneen viiden vuoden määräaika oli kulunut umpeen. Todisteena tästä maksuvaatimuksesta Lindorff Oy on esittänyt kolme tulostetta perintäjärjestelmästään.
4. Lindorff Oy on perustellut uuteen seikkaan vetoamista seuraavasti. Lindorff Oy on lähtenyt siitä, että vanhentumisen katkaisemiseen on riittänyt, että se on 24.9.2008 toimittanut yksipuolisen tuomion ulosottoon perittäväksi velan vanhentumisesta annetun lain (vanhentumislaki) 11 §:n 1 momentin 3 kohdan mukaisesti, kuten alemmat oikeudet ovat asian ratkaisseet. Tästä syystä Lindorff Oy:n itsensä toimittamaan katkaisutoimeen vetoaminen ei ole ollut tarpeen. Hovioikeuden päätöksen 17.10.2012 jälkeen Korkein oikeus on kuitenkin 21.12.2012 antamassaan ratkaisussa KKO 2012:107 tulkinnut lakia siten, että sellainen «ulosotto», johon Lindorff Oy on vedonnut, ei olisikaan katkaissut vanhentumista. Tämän vuoksi Lindorff Oy on vedonnut omaan katkaisutoimeensa vasta nyt Korkeimmassa oikeudessa.
5. Oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 7 §:n 1 momentin mukaan muutoksenhakija ei saa Korkeimmassa oikeudessa vedota muihin seikkoihin ja todisteisiin kuin niihin, jotka on esitetty alioikeudessa tai hovioikeudessa, paitsi milloin hakija saattaa todennäköiseksi, ettei hän ole voinut vedota seikkaan tai todisteeseen alemmassa tuomioistuimessa tai että hänellä muuten on ollut pätevä aihe olla tekemättä niin. Saman luvun 12 §:n mukaan vastauksen antajaan sovelletaan, mitä 7 §:ssä on säädetty.
6. Selvää on, että Lindorff Oy olisi voinut vedota maksukehotuksen lähettämiseen eli vapaamuotoiseen velan vanhentumisen katkaisemiseen jo käräjäoikeudessa. Käsittelyratkaisussa on siten kysymys siitä, onko Lindorff Oy:llä kuitenkin ollut oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 7 §:n 1 momentissa tarkoitettu pätevä aihe vedota maksukehotuksen lähettämiseen ja siihen liittyviin todisteisiin vasta Korkeimmassa oikeudessa.
7. Oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 7 §:n 1 momentin sääntelyssä on kysymys niin sanotusta prekluusiosta, jolla tarkoitetaan asianosaisen velvollisuutta vedota tuomion perusteeksi otettaviin seikkoihin ja todisteisiin viimeistään menettelyn määrävaiheessa sillä uhalla, että vetoamisoikeus on menetetty. Prekluusion tarkoituksena on edistää oikeudenkäynnin keskittämistä, varmuutta ja joutuisuutta estämällä oikeudenkäynnin kohteen ja oikeudenkäyntiaineiston asiaton myöhäisessä vaiheessa tapahtuva laajentaminen. Muutoksenhakua koskevalla prekluusiolla voidaan katsoa pyrittävän siihen, että muutoksenhaku pysyy muutoksenhakuna eikä se muutu uudeksi tai toisia asioita koskevaksi oikeudenkäynniksi ylemmässä asteessa. Prekluusion haittana on, että sen estämiseksi asianosaiset voivat varmuuden vuoksi tarpeettomasti laajentaa oikeudenkäyntiaineistoa. Lisäksi prekluusio voi aiheuttaa oikeudenmenetyksiä, jos merkityksellisiin seikkoihin ja todisteisiin ei enää saada vedota. Korkein oikeus toteaa, että pätevää aihetta arvioitaessa on otettava huomioon nämä prekluusion ristiriitaiset tavoitteet.
8. Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 1996:135 katsonut, että kun Korkein oikeus oli ratkaisullaan KKO 1995:215 muuttanut aikaisempaa vakiintuneeseen oikeuskäytäntöön perustuvaa oikeusohjetta, asianosaisella katsottiin olevan oikeus toisessa oikeudenkäynnissä vedota uuden oikeusohjeen mukaiseen seikkaan vasta Korkeimmassa oikeudessa. Nyt ei ole kysymys siitä, että Korkein oikeus olisi ratkaisullaan KKO 2012:107 muuttanut omaan käytäntöönsä perustuvaa oikeusohjetta vaan siitä, että Korkein oikeus on ratkaisullaan ottanut kantaa tulkinnanvaraisena pitämäänsä lainsäännökseen.
9. Korkein oikeus toteaa, että asian arvioinnissa on otettava huomioon, missä määrin kysymys on ollut tulkinnanvarainen ja missä määrin Lindorff Oy:n on ollut perusteltua ajaa asiaansa vain sillä perusteella, jolla se on alemmissa asteissa asiaa ajanut, eli vetoamalla pelkästään ulosoton vireilletuloon.
10. Ratkaisussa KKO 2012:107 on otettu kantaa siihen, mikä merkitys oli annettava vanhentumisen katkaisuvaikutuksen kannalta sille seikalle, että ulosottoviranomaiset ovat ulosottoa koskevien säännösten mukaan voineet jättää tiedoksiannon tekemättä velkojan ulosottoon asianmukaisesti saattamassa asiassa. Vanhentumislain 11 §:n 1 momentin 3 kohdassa olevan pääsäännön mukaan velan vanhentuminen katkeaa, kun velkoja panee vireille ulosottoasian. Lain esitöiden mukaan vanhentuminen katkeaa silloinkin, kun velallisen olinpaikka jää tuntemattomaksi eikä edes tietoa ulosoton vireilletulosta voida toimittaa (HE 187/2002 vp s. 22 – 23 ja 61). Vanhentumislain 11 §:n 3 momentin poikkeussäännön mukaan, jos velkoja peruuttaa hakemuksensa tai asian käsittely päättyy muusta syystä ilman, että tiedoksianto tai muu lain edellyttämä ilmoitus velkojan vaatimuksesta on toimitettu velalliselle, vanhentuminen ei katkea.
11. Korkein oikeus toteaa, että velkoja Lindorff Oy:n kannalle – hakemuksen toimittaminen ulosottoon on lähtökohtaisesti velkojan kannalta riittävä – on saatavissa edellä 10 kohdassa mainituin tavoin selvää tukea vanhentumislain 11 §:n 1 momentin 3 kohdan esitöistä. Lisäksi vanhentumislain 11 §:n 3 momentissa tarkoitetun poikkeussäännön soveltamisala voidaan lain esitöiden perusteella ymmärtää siten suppeaksi, ettei se koskisi sellaisia melko tavanomaisia tapauksia, joissa tiedoksianto tai ilmoitus jää toimittamatta, koska velallinen on tietymättömissä. Sen lisäksi oikeuskirjallisuudessa kysymykseen on otettu selvästi kantaa samalla tavalla kuin edellä 10 kohdassa mainituissa lain esitöissä (ks. Tuula Linna ja Tatu Leppänen, Ulosottomenettely, 2003, s. 258 ja Ari Saarnilehto, Vanhentumislaki, 2004, s. 146 – 147).
12. Näillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että Lindorff Oy on voinut perustellusti ajaa asiaansa pelkästään ulosoton vireillepanoon vedoten. Yksityiseen katkaisutoimeen vetoamatta jättäminen ei ole ollut huolimatonta asian ajamista. Siihen vetoaminen on tullut tarpeelliseksi vasta, kun Korkeimman oikeuden ratkaisu KKO 2012:107 on annettu tässä asiassa annetun hovioikeuden päätöksen jälkeen.
13. Lisäksi Korkein oikeus toteaa, että oikeudenkäynti Korkeimmassa oikeudessa ei sanottavasti laajene sen johdosta, että Lindorff Oy:n sallitaan vedota uuteen seikkaan ja sen edellyttämiin todisteisiin.
14. Näillä perusteilla Korkein oikeus päätyy siihen, että Lindorff Oy:llä on ollut oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 7 §:n 1 momentissa tarkoitettu pätevä aihe vedota uuteen seikkaan ja sen mukaisiin todisteisiin vasta Korkeimmassa oikeudessa.
Pääasiaratkaisun perustelut
Kysymyksenasettelu
15. Turun käräjäoikeus on 4.9.2003 antamallaan yksipuolisella tuomiolla velvoittanut A:n suorittamaan velkojalle vuokrasaatavia. Velkoja on perinyt saatavaansa ulosottoteitse, mutta ulosottoperinnän vireilläolo on 22.3.2005 päättynyt varattomuusesteen vuoksi. Uudeksi velkojaksi tullut Lindorff Oy on 24.9.2008 ulosottovirastoon vireille tulleella hakemuksellaan pyytänyt saatavansa ulosmittausta. Tämän ulosottoasian vireilläolo on päättynyt 18.12.2008 esteilmoituksen antamiseen. Lindorff Oy on 26.8.2011 ulosottovirastoon vireille tulleella hakemuksella pyytänyt uudelleen A:lta olevan saatavansa ulosmittausta. A on katsonut, että Lindorff Oy:n saatava on vanhentunut, koska ulosottoviranomainen ei ollut antanut hänelle 24.9.2008 vireille tulleesta ulosottohakemuksesta vireilletuloilmoitusta, minkä vuoksi velan vanhentuminen ei ollut katkennut 18.12.2008.
16. Asiassa on ensin kysymys siitä, onko Lindorff Oy:n A:lta olevan saatavan vanhentuminen katkennut oikeudellisella katkaisutoimella eli 24.9.2008 vireille tulleen ja 18.12.2008 päättyneen ulosoton johdosta. Jos vastaus on kieltävä, sen jälkeen on kysymys siitä, onko vanhentuminen kuitenkin katkennut vapaamuotoisella katkaisutoimella eli käsittelyratkaisussa mainitulla maksuvaatimuksella.
Oikeudellinen katkaisutoimi
17. Oikeudellisia katkaisutoimia koskevan vanhentumislain 11 §:n 1 momentin 3 kohdan pääsäännön mukaan velan vanhentuminen katkeaa niin kuin 2 momentissa säädetään, jos velkoja panee vireille ulosottoasian. Pykälän 2 momentin mukaan vanhentuminen keskeytyy ulosottoasiaa koskevan menettelyn ajaksi ja vanhentuminen katsotaan katkenneeksi sinä päivänä, jona asian käsittely on päättynyt. Saman pykälän 3 momentin poikkeussäännön mukaan, jos velkoja peruuttaa hakemuksensa tai asian käsittely päättyy muusta syystä ilman, että tiedoksianto tai muu lain edellyttämä ilmoitus velkojan vaatimuksesta on toimitettu velalliselle, vanhentumisajan ei katsota katkenneen.
18. Korkeimman oikeuden ratkaisusta KKO 2012:107 ilmenevän oikeusohjeen mukaan poikkeussääntöä sovelletaan eikä velan vanhentuminen katkea silloin, kun ulosottomenettelyssä ei anneta velalliselle vireilletuloilmoitusta tai muuta asiaan kuuluvaa käsittelyilmoitusta. Sillä seikalla, onko ulosottoviranomainen voinut ulosottolainsäädännön mukaan jättää jonkin ilmoituksen toimittamatta velalliselle tiedoksi, ei ole asiassa merkitystä.
Korkeimman oikeuden kannanotto oikeudelliseen katkaisutoimeen
19. Asiassa on riidatonta, että A:lle ei ole annettu vireilletuloilmoitusta 24.9.2008 vireille tulleen ulosottohakemuksen johdosta. Näin ollen edellisen ulosottomenettelyn päättymisestä 22.3.2005 alkanut viiden vuoden vanhentumisaika ei ole katkennut ulosottomenettelyn päättyessä 18.12.2008. Lindorff Oy on seuraavan kerran ryhtynyt velan oikeudellisiin katkaisutoimiin vasta 26.8.2011. Tuolloin velka on kuitenkin ollut jo vanhentunut, jollei velkoja ole muulla tavalla katkaissut sen vanhentumista ennen 22.3.2010.
Vapaamuotoinen katkaisutoimi
20. Vanhentumislain 10 §:n 1 momentin 3 kohdan mukaan velan vanhentuminen katkeaa, kun velkoja vaatii velalliselta suoritusta tai muutoin muistuttaa velallista velasta.
21. Vapaamuotoista vanhentumisen katkaisemista koskevissa vanhentumislain esitöissä todetaan, että vanhentumisen katkaisemisessa on kysymys velkasuhteen osapuolten välisistä toimenpiteistä. Tästä johtuu, että katkaisuvaikutus syntyy vastapuolen saadessa tiedon katkaisutoimesta. Koska ratkaiseva hetki on juuri tiedonsaanti, sen on tapahduttava ennen vanhentumisajan umpeutumista riippumatta esimerkiksi muistutuksen sisältävän asiakirjan tai muun tallenteen päiväyksestä tai lähettämishetkestä. Riski esimerkiksi muistutuskirjeen perillemenosta on siten lähettäjällä (HE 187/2002 vp s. 58).
22. Vapaamuotoisen katkaisutoimen tapahtumista koskevasta todistelusta todetaan vanhentumislain 10 §:n esitöissä, että vaikka lain säännökset katkaisutavasta ja katkaisun sisällöstäkin ovat varsin väljät, tulisi katkaisu tehdä niin, että se voidaan tarvittaessa jälkikäteen todentaa. Riitatilanteessa velkojan on kyettävä näyttämään, milloin vanhentuminen on katkaistu (HE 187/2002 vp s. 54). Vielä esitöissä todetaan, että säännöksessä ei mainita erikseen katkaisutoimelta vaadittavaa todistettavuutta, koska katkaisun toteennäyttäminen on velkojan oman edun mukaista. Todistustaakka vanhentumisen katkaisemisesta on yleisten prosessuaalisten periaatteiden mukaan velkojalla (HE 187/2002 vp s. 56).
23. Korkein oikeus toteaa, että vapaamuotoinen velan vanhentumisen katkaiseminen voidaan toimittaa monilla tavoilla. Kun velkoja käyttää postilähetyksenä toimitettavaa kirjettä, velkojan tulee näyttää ensiksikin, että hän on lähettänyt kirjeen ja toiseksi, että kirje on tullut velallisen saataville siten, että hän voi ottaa siitä selon. Kirjelähetystä käyttäessään velkojan valittavana ovat postilain mukaan muun muassa saantitodistusta vastaan luovutettava kirjelähetys, kirjattu kirjelähetys tai tavallinen kirjelähetys. Varmimmin sekä kirjeen lähettäminen että sen vastaanottaminen voidaan yleensä todistaa, kun on käytetty saantitodistuskirjettä, ja eniten epävarmuutta lähettämisestä ja vastaanottamista voi syntyä, kun on käytetty tavallista kirjettä. Toisaalta saantitodistuskirjettä käytettäessä voidaan tehdä virheitä, joiden takia voi käydä epävarmaksi, onko lähetys tullut velallisen saataville. Olosuhteista riippuen taas on mahdollista, että tavallisen kirjeen lähettäminen ja saapuminen velallisen saataville voidaan näyttää toteen.
24. Vaikka todistustaakka velan vanhentumisen katkaisemisesta on velkojalla, yleisin säännöin ei voida määritellä, millä edellytyksillä velkojan voidaan katsoa täyttäneen todistamisvelvollisuutensa yhtäältä siitä, onko hän lähettänyt kirjeen, ja toisaalta siitä, onko kirje tullut velallisen saataville.
Korkeimman oikeuden kannanotto vapaamuotoiseen katkaisutoimeen
Onko Lindorff Oy lähettänyt maksuvaatimuskirjeen?
25. Lindorff Oy on vedonnut perintäjärjestelmänsä tulosteisiin, josta sen mukaan ilmenee, että A:lle oli 20.12.2009 lähetetty Turun käräjäoikeuden 4.9.2003 antamaa yksipuolista tuomiota koskeva maksukehotus tämän väestötietojärjestelmän mukaiseen osoitteeseen tavallisella kirjelähetyksellä.
26. Korkein oikeus katsoo, että Lindorff Oy:n esittämän selvityksen perusteella ei sinänsä ole syytä epäillä sitä, etteikö Lindorff Oy olisi lähettänyt A:lle kuvaamansa sisältöisen perintäkirjeen mainittuna ajankohtana.
Onko kirjelähetys tullut A:n saataville?
27. Lindorff Oy on vedonnut asiassa hallintolain 59 §:ään, jonka mukaan tavallinen tiedoksianto toimitetaan postitse kirjeen vastaanottajalle ja tämän katsotaan saaneen asiasta tiedon seitsemäntenä päivänä kirjeen lähettämisestä, jollei muuta näytetä. Korkein oikeus toteaa tämän johdosta, että mainitussa säännöksessä säädetään hallintoasiassa noudatettavasta menettelystä, eikä säännös sovellu puheena olevan yksityisoikeudellisen vanhentumisen katkaisutoimen oikeellisuuden arvioimiseen. Hallintolain 60 §:ssä säädetään lisäksi todisteellisesta tiedoksiannosta.
28. Lindorff Oy on ilmoittanut, että kirje oli lähetetty A:n väestötietojärjestelmän mukaiseen osoitteeseen. Asiassa ei ole selvitetty, että kirje olisi palautunut lähettäjälleen. Nämä seikat puoltavat sitä, että kirjelähetys olisi tullut A:n saataville.
29. On kuitenkin mahdollista, että asianmukaisesti lähetetty kirje ei saavu perille. Vaikka tätä mahdollisuutta voidaankin pitää melko vähäisenä, Korkein oikeus katsoo, että tämän tapauksen olosuhteissa, kun A on kiistänyt saaneensa kirjeen, Lindorff Oy:n esittämä selvitys yhden perintäkirjeen lähettämisestä tavallisena kirjelähetyksenä ei riitä näytöksi siitä, että perintäkirjelähetys olisi tullut A:n saataville. Näin ollen Lindorff Oy ei ole näyttänyt, että se on katkaissut velan vanhentumisen määräajassa.
30. Näillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että Lindorff Oy:n A:lta perimä, Turun käräjäoikeuden yksipuolisessa tuomiossa 4.9.2003 nro 03/6472 tarkoitettu velka on vanhentunut.
Päätöslauselma
Hovioikeuden ja käräjäoikeuden päätökset sekä johtavan kihlakunnanvoudin päätös 26.10.2011 nro 5087/6780/11P kumotaan.
Korkeimman oikeuden ratkaisu 2014:88
Perustelut
Asian tausta ja kysymyksenasettelu
1. A oli lainvoiman saaneella lainhakupäätöksellä 28.1.1994 (täytäntöönpanoperuste) velvoitettu suorittamaan Suomen Säästöpankki – SSP Oy:lle 29.4.1986, 23.10.1989 ja 8.8.1990 päivättyjen velkakirjojen perusteella pääomaa, korkoa ja viivästyskorkoa sekä lainhakukuluja viivästyskorkoineen. Päätöksen perusteella A:n omistama puoliosuus Z:n tilasta x-x X kunnan Y:n kylässä on ulosmitattu 9.1.1995. Saatavat ovat sittemmin siirtyneet Sampo Pankki Oyj:lle, nykyisin Danske Bank Oyj (pankki).
2. Käräjäoikeus on yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain (velkajärjestelylaki) nojalla 27.7.2009 päättänyt A:n velkajärjestelyn aloittamisesta ja 1.4.2010 vahvistanut hänelle maksuohjelman. A on 30.3.2011 hakenut maksuohjelman muuttamista, koska Sampo Pankki Oyj:n edellä mainitut saatavat oli merkitty maksuohjelmassa virheellisesti vakuusveloiksi, vaikka ne todellisuudessa olivat tavallista velkaa. A on vaatinut pankin saatavien poistamista maksuohjelmasta, koska ne olivat vanhentuneet ulosottoperusteen täytäntöönpanokelpoisuuden 15 vuoden määräajan jo päätyttyä.
3. Käräjäoikeus on todennut ensiksikin, että pankin saatavat eivät olleet vakuusvelkoja. Lisäksi ne olivat vanhentuneet ulosottoperusteen määräajan päätyttyä ennen velkajärjestelyn alkamista eivätkä siten kuuluneet velkajärjestelyn piiriin. Koska ennen ulosottoperusteen täytäntöönpanokelpoisuuden vanhentumista saatavien perimiseksi oli ulosmitattu A:n omistama määräosa Z:n tilasta, pankilla oli kuitenkin ulosottokaaren 2 luvun 24 §:n 3 momentin perusteella oikeus saada maksu näille velkajärjestelyn piiriin kuulumattomille veloille ulosmitatun omaisuuden arvosta ottaen soveltuvin osin huomioon velkajärjestelylain 17 §:n 1 momentin säännökset. Käräjäoikeus on 21.6.2012 vahvistanut uuden maksuohjelman, jossa puoliosuus Z:n tilasta on määrätty muutettavaksi rahaksi ja näin kertyvät varat jaettavaksi tavallisille velkojille ja velkajärjestelyn piiriin kuulumattomille velkojille saatavien mukaisessa suhteessa. Hovioikeus ei ole muuttanut käräjäoikeuden päätöstä.
4. Korkeimmassa oikeudessa on kysymys vain siitä, onko pankilla ulosottokaaren 2 luvun 24 §:n 3 momentin nojalla oikeus saada maksu ulosmitatun omaisuuden rahaksi muuttamisesta saatavista varoista yksityishenkilön velkajärjestelyssä, vaikka pankin saatavat ovat ulosottokaaren 2 luvun 27 §:n 1 momentin mukaan vanhentuneet lopullisesti ennen velkajärjestelyn aloittamista.
Sovellettavat säännökset
5. Velkajärjestelylain 1 §:n 3 momentin mukaan lain säännöksiä sovelletaan sen estämättä, mitä muualla laissa säädetään velkojan oikeudesta maksuun, velan perimistoimiin tai toimiin velan maksun turvaamiseksi. Säännöksen esitöistä (HE 183/1992 vp s. 39) ilmenevin tavoin velkajärjestelyssä kaikkien velkajärjestelyn piiriin kuuluvien velkojien asema määräytyy velkajärjestelylain mukaisesti.
6. Velkajärjestelyn piiriin kuuluvat velkajärjestelylain 3 §:n 1 momentin 3 kohdan mukaan kaikki velallisen velat, jotka ovat syntyneet ennen velkajärjestelyn alkamista. Vaikka se ei nimenomaisesti lainkohdasta ilmene, on kuitenkin vakiintuneesti katsottu, että velkajärjestelyn piiriin eivät kuulu ennen velkajärjestelyn aloittamista vanhentuneet velat, jotka siis ovat tosin syntyneet mutta myös lakanneet ennen velkajärjestelyn alkamista. Tämä on myös nimenomaisesti todettu lain esitöissä (HE 178/2007 vp s. 11) siinä yhteydessä, kun velkajärjestelylain 31 §:ään lisättiin uusi 5 momentti, joka koskee maksuohjelman aikana vanhentuvan velan huomioon ottamista maksuohjelmassa.
7. Velkajärjestelyn suhteesta ulosmittaukseen säädetään ensiksikin velkajärjestelylain 17 §:n 1 momentissa. Sen mukaan on kiellettyä ulosmitata velkajärjestelyn alettua velallisen omaisuutta velkajärjestelyn piiriin kuuluvasta velasta. Jos ulosmittaus on jo toimitettu, täytäntöönpano on mainitun säännöksen mukaan keskeytettävä sekä ulosottomiehen säilytettävä haltuun ottamansa omaisuus taikka siitä kertyneet tai kertyvät varat. Toiseksi maksuohjelman oikeusvaikutuksia koskevan velkajärjestelylain 40 §:n 1 momentin mukaan velkajärjestelyn piiriin kuuluvaan velkaan perustuva ulosmittaus raukeaa, kun maksuohjelma on lainvoimaisesti vahvistettu.
8. Velallisen varallisuuden rahaksimuutosta saatujen varojen jakamista koskevan velkajärjestelylain 30 §:n 1 momentin mukaan varat on käytettävä vakuusvelkojen vähentämisen jälkeen tavallisten velkojen suorittamiseen siten kuin 34 §:ssä säädetään. Tuon pykälän 1 momentin mukaan tavallisten velkojen maksamiseen on käytettävä velallisen varallisuuden rahaksimuutosta saatavat varat, jotka jäävät jäljelle rahaksimuuttokustannusten ja vakuusvelkojen maksamisen jälkeen.
9. Velan vanhentumisesta annettu laki (vanhentumislaki) on säädetty velkajärjestelylain voimaantulon jälkeen. Edelleen ulosottolainsäädäntöä on täydennetty siten, että ulosottokaaren 2 luvun 24 §:ään on otettu säännökset ulosottoperusteen täytäntöönpanokelpoisuudesta (ulosottoperusteen määräaika). Saman luvun 27 §:n 1 momenttiin on puolestaan otettu säännökset saatavan vanhentumisesta ulosottoperusteen määräajan umpeen kulumisen myötä.
10. Ulosottokaaren 2 luvun 24 §:n 1 momentin mukaan ulosottoperuste, jossa luonnolliselle henkilölle on asetettu maksuvelvoite, on täytäntöönpanokelpoinen 15 vuotta. Pykälän 3 momentin mukaan, jos ulosottoperusteen määräajan kuluessa saatavan perimiseksi on toimitettu ulosmittaus, määräajan umpeen kuluminen ei kuitenkaan estä maksun saamista ulosmitatuista varoista. Säännös tarkoittaa esitöiden (HE 216/2001 vp s. 89) mukaan sitä, että velkojalla on oikeus saada ennen määräajan päättymistä toimitettu ulosmittaus loppuun saatetuksi.
11. Ulosottokaaren 2 luvun 27 §:n 1 momentin mukaan saatava vanhentuu lopullisesti ulosottoperusteen määräajan kuluessa umpeen. Saatavasta on sen jälkeen voimassa, mitä vanhentuneesta velasta säädetään vanhentumislaissa. Tästä seuraa, että myös mainitun lainkohdan nojalla vanhentunutta saatavaa koskevat vanhentumislaissa säädetyt vanhentumisen vaikutukset. Vanhentumisen vaikutuksia maksukyvyttömyysmenettelyssä koskee vanhentumislain 17 §, johon velkajärjestelylain 79 §:n 1 momentissa viitataankin. Vanhentumislain 17 §:n 2 momentissa säädetään maksuohjelmassa huomioon otetun velkojan saatavan maksuerien vanhentumisesta. Vanhentumislain 8 §:n 3 momentista ilmenee, että velan vanhentumisesta ulosottoperusteen täytäntöönpanokelpoisuutta koskevan määräajan umpeen kulumisen johdosta säädetään ulosottokaaren 2 luvun 27 §:ssä.
Korkeimman oikeuden kannanotot
12. Velkajärjestely on luonteeltaan yleistäytäntöönpanoa, jossa määrätään maksukyvyttömän henkilön velkoja koskevista järjestelyistä. Tästä lähtökohdasta huolimatta velkajärjestelyssä ja myös maksuohjelmassa huomioon otettavat velat on laissa rajattu määrittämällä, mitä velkajärjestelyn piiriin kuuluvilla veloilla tarkoitetaan. Niihin eivät kuulu ennen velkajärjestelyn aloittamista vanhentuneet velat. Laissa omaksutusta järjestelmästä johtuu, että myös velkajärjestelylain 17 §:n 1 momentin ja 40 §:n 1 momentin säännökset velkajärjestelyn ja ulosmittauksen suhteesta sekä lain 30 §:n 1 momentin, 31 §:n 1 momentin ja 34 §:n 1 momentin säännökset velallisen varallisuuden rahaksimuutosta saatavien varojen jakamisesta koskevat vain velkajärjestelyn piiriin kuuluvia velkoja.
13. Hovioikeus on perustanut tulkintapäätelmänsä pankin saatavien huomioon ottamisesta velkajärjestelyssä ulosottokaaren 2 luvun 24 §:n 3 momentissa säädettyyn velkojan oikeuteen saada suoritus saatavilleen varoista, jotka on ulosmitattu ennen ulosottoperusteen määräajan umpeen kulumista. Korkein oikeus toteaa, että kun nykyisen säännöksen kanssa samansisältöinen säännös (679/2003) otettiin ulosottolakiin, säädettiin samalla ulosottoperusteen määräaikaisuudesta. Tuolloin voimaan tulleen sääntelyn mukaan ulosottoperusteen vanhentuminen esti saatavan täytäntöönpanon, mutta se ei merkinnyt saatavan lakkaamista aineellisesti vanhentuneena (HE 216/2001 vp s. 85 – 86). Ulosottoperusteen vanhentumisen vuoksi täytäntöönpanokelvoton saatava ei siten välttämättä ollut lakannut ja olisi saattanut tulla huomioon otetuksi velkajärjestelyssä (ks. myös velkajärjestelylain ja vanhentumislain muuttamista koskeva hallituksen esitys HE 178/2007 vp s. 13). Ulosottolain 2 luvun 24 §:n 3 momentti oli pelkästään ulosottomenettelyä koskeva säännös, jota perusteltiin tarpeella suojata velkojaa tilanteessa, jossa täytäntöönpano oli jo ehtinyt pitkälle ulosottoperusteen täytäntöönpanokelpoisuuden päättyessä (HE 216/2001 vp s. 89). Ulosottokaaren 2 luvun 24 §:n 3 momentin ja sittemmin säädetyn 2 luvun 27 §:n 1 momentin keskinäisestä suhteesta esitöissä ei puolestaan ole nimenomaisia lausumia.
14. Ulosottolaissa aiemmin säännellystä ulosottoperusteen vanhentumisesta poiketen voimassa oleva ulosottokaaren 2 luvun 27 §:n 1 momentti viittauksineen vanhentumislakiin tarkoittaa sitä, että ulosottoperusteen vanhentumisesta seuraa samalla saatavan aineellinen vanhentuminen ja velkavastuun lopullinen lakkaaminen (HE 83/2006 vp s. 22 – 23 ja 42, KKO 2014:62 kohta 6). Edellä perustelujen 6 kohdassa todetuin tavoin velkajärjestelyssä huomioon otettaviin velkoihin eivät kuulu ennen velkajärjestelyn aloittamista vanhentuneet velat. Ulosottokaaren 2 luvun 24 §:n 3 momentista tai edellä kuvatuista lakien esitöistä ei ilmene, että velkojan saatavasta toimitetulla ulosmittauksella olisi tarkoitettu olevan vaikutusta velkajärjestelyssä huomioon otettaviin velkoihin. Ennen velkajärjestelymenettelyä vanhentuneiden saatavien ja velkajärjestelyn piiriin kuuluvien saatavien yhteensovittamisesta ei ole muitakaan säännöksiä, toisin kuin on asianlaita velkajärjestelyn aikana vanhentuvien saatavien osalta. Myöskään perustuslain 15 §:n omaisuuden suojaa koskevasta säännöksestä ei voida katsoa seuraavan, että velkojalle tulisi velkajärjestelyssä antaa ulosottokaaren 2 luvun 24 §:n 3 momentin johdosta erityisasema ja oikeus saada suoritusta saatavasta, joka ulosottokaaren 2 luvun 27 §:n 1 momentin nimenomaisen säännöksen nojalla on vanhentuneena lakannut jo ennen velkajärjestelyn alkamista.
Johtopäätös
15. Edellä esitettyyn nähden Korkein oikeus ei pidä perusteltuna alempien oikeuksien tulkintaa, jonka mukaan ulosottokaaren 2 luvun 24 §:n 3 momentin «ulosotto»-oikeudellisesta menettelysäännöksestä johtuisi, että ennen velkajärjestelyn aloittamista aineellisesti vanhentunut saatava kuuluisi velkajärjestelyn piiriin. Sen sijaan Korkein oikeus katsoo edellä esitettyjen perusteiden johtavan siihen, että pankin saatavat eivät ole A:n velkajärjestelyssä huomioon otettavia saatavia eikä niille siten tule maksuohjelmassa osoittaa suorituksia ohjelmassa rahaksi muutettavaksi määrätystä omaisuudesta kertyvistä varoista.
Päätöslauselma
Hovioikeuden ja käräjäoikeuden päätöksiä muutetaan. A:lle 21.6.2012 vahvistetusta maksuohjelmasta poistetaan Danske Bank Oyj:n saatavat D12, D13, D14 ja D15, jotka on ohjelmassa merkitty vanhentuneiksi 28.1.2009. Lisäksi kumotaan ja poistetaan maksuohjelmaan sisältyvät määräykset siltä osin kuin ne koskevat kiinteistön osuuden rahaksimuutosta kertyvien varojen käyttämistä ohjelman mukaisesti pankin saatavien maksamiseen ja rahaksimuutosta huolehtimista pankin toimesta.
Tästä päätöksestä aiheutuvien muutosten tekemiseksi maksuohjelmaan asia palautetaan Pohjois-Karjalan käräjäoikeuteen, jonka tulee omasta aloitteestaan ottaa asia uudelleen käsiteltäväkseen ja palautuksen syy huomioon ottaen siinä laillisesti menetellä.
Korkeimman oikeuden ratkaisu 2014:82
Perustelut
Asian tausta
1. Alempien oikeuksien ratkaisuista ja asianosaisten asiassa esittämästä ilmenee, että A oli asetettu konkurssiin vuonna 2004 ja että hänelle oli ennen tätä myös toimitettu useamman kerran ulosottoselvitys. Näihin aikaisempiin menettelyihin liittyen A oli ollut esitutkinnassa epäiltynä siitä, ettei hän ollut niissä totuuden mukaisesti selvittänyt kaikkea omaisuuttaan. Syyttäjä on 13.4.2010 tehnyt A:n osalta velallisen petosrikosta koskevan syyttämättäjättämispäätöksen, koska A:lla oli ollut oikeus vaieta kyseisissä menettelyissä sellaisista seikoista, joilla oli saattanut olla merkitystä mainitun rikosepäilyn kannalta. Sen jälkeen 15.9.2010 toimitetussa ulosottoselvityksessä A oli kieltäytynyt vastaamasta kysymyksiin esittämällä varauman, jonka mukaan hänellä oli oikeus käyttää vaitiolo-oikeuttaan siltä osin kuin kysymykset liittyivät syyttämättäjättämispäätöksessä ja sitä edeltäneessä esitutkinnassa kyseessä olleisiin yhteisöihin. A oli vedonnut oikeuteensa vaieta myös sellaisista seikoista, jotka voisivat johtaa syytetoimiin hänen puolisoaan vastaan, joka oli ollut esitutkinnassa epäiltynä osallisuudesta tutkinnan kohteena olleisiin rikoksiin.
Asian käsittelyn aikaisemmat vaiheet
2. Helsingin ulosottovirasto oli 29.12.2010 tekemällään päätöksellä velvoittanut A:n 20 000 euron sakon uhalla saapumaan 13.1.2011 toimitettuun ulosottoselvitykseen ja antamaan siinä ulosottokaaren 3 luvun 52 §:ssä tarkoitetut tiedot ulosottomiehen vaatimassa laajuudessa ilman varaumia. A saapui ulosottoselvitykseen, mutta kieltäytyi edelleenkin vastaamasta sellaisiin kysymyksiin, joihin vastaaminen hänen käsityksensä mukaan saattoi johtaa edellisessä kohdassa tarkoitetuin tavoin syytetoimiin häntä itseään tai hänen läheistään vastaan.
3. A on 24.1.2011 Helsingin käräjäoikeudessa vireille tulleessa ulosottovalituksessaan vaatinut, että uhkasakon asettamispäätös kumotaan perusteettomana. A:n mukaan hänellä on ollut vaitiolo-oikeus itsekriminointisuojan, lähdesuojan ja ne bis in idem -periaatteen perusteella. Ulosottovirasto on puolestaan samana päivänä käräjäoikeudessa vireille tulleessa hakemuksessaan vaatinut asetetun uhkasakon tuomitsemista maksettavaksi, koska ulosottoselvitykseen saapuneella A:lla ei ole ollut häneltä vaadittujen tietojen osalta vetoamiensa seikkojen perusteella kieltäytymisoikeutta.
4. A on käräjäoikeudessa vedonnut siihen, että häntä koskeva rikosepäily on syyttäjän syyttämättäjättämispäätöksestä huolimatta edelleen vireillä, koska hänen ulosottovelkojansa olivat kannelleet syyttäjän syyttämättäjättämispäätöksestä ja kanteluasian käsittely oli vielä kesken. Hovioikeudessa A on vedonnut 26.4.2011 päivättyyn tiedoksiantotodistukseen, josta ilmeni, että hänet oli haastettu vastaamaan käräjäoikeudessa vireillä olevassa muun muassa törkeää velallisen epärehellisyyttä koskevassa rikosasiassa. Sanotussa asiassa syytettä A:ta vastaan ajoivat hänen ulosottovelkojansa. Näistä syistä A on katsonut, että hänellä on itsekriminointisuojan perusteella oikeus olla vastaamatta ulosottoselvityksessä esitettyihin kysymyksiin, koska ne ovat liittyneet häntä vastaan vireillä olevaan rikosasiaan. Häneltä pakolla vaadituissa tiedoissa on ollut kysymys samoista seikoista, joista syyttäjä oli tehnyt A:n osalta itsekriminointisuojaan perustuvan syyttämättäjättämispäätöksen. Syyttäjä ei ole tehnyt A:n puolison rikosepäilyn osalta syyttämättäjättämispäätöstä, joten A:lla on oikeus vaieta myös ollakseen saattamatta läheistään syytteen vaaraan. Valituksessaan Korkeimmassa oikeudessa A on ilmoittanut, että hänen puolisoaan vastaan on vireillä rikosasia Helsingin käräjäoikeudessa, jossa tätä syytetään avunannosta velallisen petokseen.
5. Käräjäoikeus on 6.4.2011 antamallaan päätöksellä hylännyt A:n valituksen uhkasakon asettamisesta ja tuominnut hänet maksamaan asetetun uhkasakon. Hovioikeus on valituksenalaisella päätöksellään pysyttänyt käräjäoikeuden päätöksen lopputuloksen.
Kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa
6. A on myös Korkeimmassa oikeudessa väittänyt vaitiolo-oikeutensa ulosottoselvityksessä perustuvan itsekriminointisuojaan, lähdesuojaan ja ne bis in idem -periaatteeseen. Ulosottovirasto on puolestaan lähtenyt siitä, että A:lla on ollut ulosottokaaren 3 luvun 52 §:n mukaisesti velvollisuus antaa totuudenmukaiset tiedot ulosottoselvityksessä. Tällaisen ilmoitusvelvollisuuden vastapainona ulosottokaaren 3 luvun 73 ja 91 §:n niin kutsutut palomuurisäännökset, jotka yhtäältä rajoittavat ulosottomiehen tiedonanto-oikeutta ja toisaalta asettavat ulosottovelkojille heille annettujen tietojen hyödyntämiskiellon, turvaavat A:n oikeuden olla saattamatta itseään ja läheistään syytteen vaaraan ja oikeuden olla myötävaikuttamatta oman syyllisyytensä selvittämiseen. Lisäksi ulosottovirasto on katsonut, ettei asiassa ole millään tavalla kysymys A:n vetoamasta ne bis in idem -periaatteesta.
7. Osapuolet eivät ole Korkeimmassa oikeudessa riitauttaneet hovioikeuden tuomiossaan lausumaa johtopäätöstä siitä, että asiassa ei voida sulkea pois sitä mahdollisuutta, että tiedot, jotka A:ta on 13.1.2011 toimitetussa ulosottoselvityksessä pyydetty sakon uhalla antamaan, koskevat häntä vastaan vireillä olevaa rikosasiaa ja että nämä tiedot saattavat olla rikosasiassa hänen kannaltaan merkityksellisiä.
8. Edellä esitetyn perusteella asiassa on ensisijassa kysymys siitä, onko A:lla oikeus kieltäytyä tietojenantovelvollisuutensa täyttämisestä ulosottoselvityksessä, kun otetaan huomioon ulosottokaaren 3 luvun 73 ja 91 §:n niin kutsutut palomuurisäännökset sekä tietojen hyödyntämiskieltoa koskeva oikeuskäytäntö. Lisäksi asiassa voivat tulla arvioitaviksi ulosottomenettelyn lähdesuojaa sekä ne bis in idem -periaatetta koskevat kysymykset.
Asiassa sovellettavista ulosottokaaren säännöksistä
9. Ulosottokaaren 3 luvun 73 §:n 1 momentin mukaan ulosottomies ei saa luovuttaa tietoa, joka on olennaisin osin saatu: 1) henkilöltä, joka on siinä menettelyssä todistajana velvollinen tai oikeutettu kieltäytymään todistamasta siitä seikasta, jollei kieltäytymään oikeutettu anna luovuttamiseen suostumustaan ja 2) velalliselta kysyttäessä 52 §:n 6 – 8 kohdassa tarkoitetusta seikasta, jos vastauksesta käy ilmi, että velallinen on saattanut syyllistyä muuhun kuin ulosottomenettelyssä tehtyyn rikokseen, ja tiedon luovuttaminen saattaa hänet siinä menettelyssä syytteen vaaraan. Pykälän 2 momentin mukaan ulosottomiehen oikeudesta luovuttaa tietoja hakijalle säädetään lain 91 §:ssä. Edellä säädetty koskee sanotun momentin mukaan tietoja siitä riippumatta, ovatko ne muutoin salassa pidettäviä.
10. Edellä mainitussa ulosottokaaren 3 luvun 52 §:ssä säädetään ulosottovelallisen velvollisuudesta ilmoittaa ulosottoasiassa totuudenmukaisesti ulosottomiehelle pykälän sisältämässä luettelossa mainittuja tietoja. Ilmoitusvelvollisuuden piiriin kuuluvat pykälän 6 kohdassa mainitut tiedot velallisen varallisuusasemaan vaikuttavista sopimuksista ja sitoumuksista sekä omaisuudesta, joka on hänen määräysvallassaan tai käytössään valtuutuksen tai muun vastaavan perusteen, järjestelyn tai sopimuksen nojalla ja 7 kohdassa mainitut tiedot velallisen vastikkeellisesti tai vastikkeetta luovuttamasta omaisuudesta, suorittamista maksuista ja tekemistä oikeustoimista, jos tiedot ovat tarpeen sen selvittämiseksi, voidaanko omaisuutta peräyttää ulosottoon takaisinsaantikantein, samoin kuin menettelystä, järjestelystä tai muusta toimenpiteestä, joka on vaikutukseltaan tällaiseen oikeustoimeen rinnastettava, sekä 8 kohdassa mainitut muut vastaavat tiedot, jotka koskevat velallisen taloudellista asemaa ja toimintaa.
11. Ulosottokaaren 3 luvun 91 §:n mukaan ulosottomies saa antaa hakijalle muun muassa 73 §:n 1 momentin 2 kohdassa tarkoitettuja tietoja. Hakija ei saa käyttää näitä tietoja oikeudenkäymiskaaren todistamista koskevien rajoitusten kiertämiseksi eikä velallisen syytteeseen saattamiseksi. Ulosottomiehen tulee muistuttaa hakijaa mainituista rajoituksista.
12. Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 24 §:n 1 momentin mukaan todistaja saa kieltäytyä kertomasta seikkaa tai vastaamasta kysymykseen, jos hän ei voisi tehdä sitä saattamatta syytteen vaaraan itseään tai toista, joka on häneen sellaisessa suhteessa, kuin 20 §:ssä on sanottu. Mainitun 20 §:n mukaan vastoin tahtoaan todistamaan ei voida vaatia muun muassa sitä, joka on avioliitossa asianosaisen kanssa.
13. Ulosottokaaren 3 luvun 63 §:n mukaan velallisen kieltäytyessä antamasta tietoja ulosottoselvityksessä ulosottomies saa velvoittaa hänet siihen sakon uhalla. Luvun 79 §:n mukaan tuomioistuin tutkii uhkasakon asettamispäätöksen oikeellisuuden, ja uhkasakko tuomitaan maksettavaksi, jos velvoitetta ei ole täytetty tai sitä on rikottu ilman pätevää syytä.
Ulosottoasiassa noudatettavaa vaitiolovelvollisuutta koskeva sääntely muualla laissa
14. Viranomaisten toiminnan julkisuudesta annetun lain 24 §:n 1 momentin 23 kohdan mukaan ulosottoselvitys on salassa pidettävä viranomaisen asiakirja, jollei erikseen toisin säädetä. Lain 22 §:n mukaan viranomaisen asiakirja on pidettävä salassa muun muassa, jos se on tuossa laissa säädetty salassa pidettäväksi. Lain 23 §:n 1 momentin mukaan viranomaisen palveluksessa oleva ei saa paljastaa asiakirjan salassa pidettävää sisältöä tai tietoa, joka asiakirjaan merkittynä olisi salassa pidettävä, eikä muutakaan viranomaisessa toimiessaan tietoonsa saamaa seikkaa, josta lailla on säädetty vaitiolovelvollisuus. Pykälän 2 momentin mukaan mitä 1 momentissa säädetään, koskee myös sitä, joka on saanut salassa pidettäviä tietoja lain tai lain perusteella annetun luvan nojalla, jollei laista tai sen perusteella annetusta luvasta muuta johdu. Edelleen pykälän 3 momentin mukaan edellä 1 tai 2 momentissa tarkoitettu henkilö ei saa käyttää salassa pidettäviä tietoja omaksi taikka toisen hyödyksi tai toisen vahingoksi. Asianosainen, hänen edustajansa tai avustajansa saa kuitenkin käyttää muita kuin asianosaista itseään koskevia tietoja, kun kysymys on sen oikeuden, edun tai velvollisuuden hoitamista koskevasta asiasta, johon asianosaisen tiedonsaantioikeus on perustunut.
15. Viranomaisten toiminnan julkisuudesta annetun lain 35 §:n 1 momentin mukaan rangaistus lain 22 §:ssä säädetyn asiakirjan salassa pitämistä koskevan velvollisuuden sekä 23 §:ssä säädetyn vaitiolovelvollisuuden ja hyväksikäyttökiellon rikkomisesta tuomitaan rikoslain 40 luvun 5 §:n mukaan, jollei teko ole rangaistava rikoslain 38 luvun 1 tai 2 §:n mukaan tai jollei siitä muualla laissa säädetä ankarampaa rangaistusta.
Itsekriminointisuoja
16. Itsekriminointisuoja kuuluu rikosoikeudenkäynnin oikeudenmukaisuutta koskeviin keskeisiin takeisiin. Se on johdettavissa Euroopan ihmisoikeussopimuksen oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä koskevasta 6 artiklasta ja sitä koskevasta Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännöstä, kuten esimerkiksi ratkaisuista John Murray v. Yhdistynyt kuningaskunta 8.2.1996 (kohta 45), Saunders v. Yhdistynyt kuningaskunta 17.12.1996 (kohta 68) sekä Heaney ja McGuinness v. Irlanti 21.12.2000 (kohta 40). Tämän lisäksi kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan kansainvälisen yleissopimuksen 14 artiklan 3 kohdan g alakohdan mukaan jokaisella on tutkittaessa rikossyytettä häntä vastaan oikeus olla tulematta pakotetuksi todistamaan itseään vastaan tai tunnustamaan syyllisyytensä. Periaatteen katsotaan sisältyvän myös oikeusturvaa koskevaan perustuslain 21 §:n säännökseen.
Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännöstä
17. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan itsekriminointisuoja merkitsee sitä, ettei rikoksesta epäiltyä tai syytteessä olevaa saa pakottaa tai painostaa omalla toiminnallaan myötävaikuttamaan syyllisyytensä selvittämiseen. Itsekriminointisuojan tarkoituksena on suojata syytettyä viranomaisten epäasiallista pakottamista vastaan. Oikeus olla myötävaikuttamatta oman syyllisyyden selvittämiseen edellyttää, että syyttäjän tulee pyrkiä näyttämään syyte toteen turvautumatta todisteisiin, jotka on saatu pakolla tai painostuksella syytetyn tahdosta välittämättä. Oikeus liittyy siten läheisesti Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 2 kohdassa tarkoitettuun syyttömyysolettamaan, mutta ensisijaisesti se kuitenkin suojaa syytetyn tahtoa pysyä vaiti, näin esimerkiksi mainitussa ratkaisussa Saunders v. Yhdistynyt kuningaskunta (kohdat 68 ja 69) ja asiassa Jalloh v. Saksa 11.7.2006 (kohdat 100 ja 102).
18. Itsekriminointisuojaa koskeva periaate liittyy nimenomaan rikoksesta epäillyn oikeussuojaan. Periaate voi tulla sovellettavaksi esitutkinnan ja rikosoikeudenkäynnin ohella muissakin yhteyksissä, kuten erilaisissa hallinnollisissa kuulemisissa sekä konkurssi- ja ulosottomenettelyssä, jos asianomaista henkilöä vastaan on samanaikaisesti vireillä rikossyyte Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan tarkoittamassa itsenäisessä merkityksessä. Tämä on ilmaistu Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen vakiintuneessa oikeuskäytännössä, esimerkiksi mainitussa ratkaisussa Saunders v. Yhdistynyt kuningaskunta (kohta 67) sekä ratkaisuissa J.B. v. Sveitsi 3.5.2001 (kohdat 47 ja 48), Kansal v. Yhdistynyt kuningaskunta 27.4.2004 (kohta 29) ja Marttinen v. Suomi 21.4.2009 (kohta 63).
19. Viimeksi mainitussa asiassa Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on katsonut Suomen rikkoneen Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 1 kohtaa ulosottoselvitystä koskevassa asiassa. Kysymys oli siitä, että henkilöä, jonka epäiltiin salanneen omaisuuttaan «ulosotto»– ja konkurssimenettelyssä, vaadittiin uudessa ulosottoselvityksessä ilmoittamaan omaisuutensa sakon uhalla. Ihmisoikeustuomioistuin totesi asiassa olevan riidatonta, että velallista vastaan vireillä ollut esitutkinta ja ulosottoselvitys olivat koskeneet samoja seikkoja. Velallinen ei ollut voinut sulkea pois sitä mahdollisuutta, että häntä voitaisiin syyttää velallisen petoksesta, jos häneltä vaaditusta selvityksestä olisi ilmennyt hänellä olevan varoja, joita hän ei ollut ilmoittanut aiemmissa ulosottoselvityksissä ja konkurssissa (kohta 71). Ihmisoikeustuomioistuin katsoi, että täytäntöönpanon tehokkuuden vaatimus ei voi oikeuttaa säännöstä, joka tekee merkityksettömäksi ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan hakijalle turvaaman vaitiolo-oikeuden sekä itsekriminointisuojan keskeisen ydinsisällön (kohta 75).
Korkeimman oikeuden ratkaisukäytännöstä
20. Korkein oikeus on Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen asiassa Marttinen v. Suomi antaman ratkaisun jälkeen antanut useita itsekriminointisuojaa koskevia ennakkopäätöksiä. Korkein oikeus on esimerkiksi ratkaisuissaan KKO 2009:80 (kohta 17) ja 2010:49 (kohdat 14 ja 15) todennut, että Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklasta johtuva itsekriminointisuoja oikeuttaa konkurssi- ja ulosottovelallisen kieltäytymään antamasta häneltä vaadittuja tietoja, jos hän ei voi sulkea pois mahdollisuutta, että tietoja käytetään myöhemmässä rikosprosessissa hänen vahingokseen. Korkein oikeus on katsonut, että oikeutta pysyä vaiti on arvioitava syytetyn näkökulmasta ja niiden tietojen perusteella, joita hänellä on silloin, kun häneltä pakon tai rangaistuksen uhalla vaaditaan tietoja. Syytetyllä ei ole velvollisuutta antaa sellaisia tietoja, joiden hän on perustellusti voinut arvioida vaarantavan tai heikentävän omia puolustautumismahdollisuuksiaan. Samasta lähtökohdasta on arvioitava myös sitä, miten läheisesti tiedot liittyvät siihen rikokseen, josta häntä samaan aikaan epäillään. Vastaaviin ihmisoikeustuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaisiin perusteisiin on viitattu myös Korkeimman oikeuden ratkaisuissa KKO 2011:46 (kohdat 8 – 10), 2012:5 (kohdat 12 ja 13) ja 2012:16 (kohdat 39 ja 40).
21. Ratkaisussa KKO 2012:45 on puolestaan ollut kyse esitutkinnassa rikoksesta epäillyltä saatujen lausuntojen hyväksikäytön oikeutuksesta tilanteessa, jossa kyseisen henkilön oikeutta avustajaan oli loukattu. Ratkaisussa on käsitelty todisteiden sallittavuutta ja itsekriminoinnin suojaa koskevaa Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen vakiintunutta oikeuskäytäntöä (kohdat 40 – 43). Siitä ilmenee, että itsekriminointisuojan tarkoituksena on turvata epäillyn oikeutta valita, pysyykö hän vaiti vai antaako hän lausumia poliisin kuulusteluissa. Jos rikostuomiossa on nojauduttu näyttöön, jota hankittaessa on loukattu epäillyn itsekriminointisuojaa, tämä seikka voi perustaa Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan loukkauksen. Korkein oikeus on ratkaisussaan todennut, että ihmisoikeustuomioistuin on arvioinut avustajan puuttumisesta johtuvaa loukkausta samaan tapaan kuin muita itsekriminointisuojan loukkauksia (kohta 42). Johtopäätöksenään Korkein oikeus on katsonut, että epäillyn oikeuksien loukkaaminen voidaan kyseisessä tilanteessa välttää vain, jos hänen syyllisyyttään tukevia lausumia ei hyödynnetä oikeudenkäynnissä. Korkein oikeus totesikin, ettei epäillyn esitutkinnassa antamia lausumia saanut käyttää hänen syyllisyyttään tukevana näyttönä asiassa (kohdat 44 – 47).
Korkeimman oikeuden arviointi
22. A on ulosottoselvityksessä ilmoittanut, että hänellä on oikeus olla vaiti sellaisista seikoista, joiden perusteella hän tai hänen puolisonsa saattaisivat joutua syytteen vaaraan. A on tässä yhteydessä viitannut niihin tietoihin, jotka liittyvät vuonna 2010 tehtyyn A:ta itseään koskevaan syyttämättäjättämispäätökseen ja sitä edeltäneessä esitutkinnassa esille tulleisiin yhteisöihin. A:ta ja hänen ilmoituksensa mukaan myös hänen puolisoaan vastaan on vireillä rikoskanne, jossa A:lle vaaditaan rangaistusta muun muassa siitä, että hän on aikaisemmassa vuonna 2003 tehdyssä ulosottoselvityksessä salannut omaisuuttaan ja hänen puolisolleen avunannosta tähän rikokseen.
23. Kohdassa 7 todetuin tavoin asiassa ei voida sulkea pois sitä mahdollisuutta, että tiedot, jotka A on velvoitettu 20 000 euron sakon uhalla ulosottoselvityksessä antamaan, ovat koskeneet vireillä olevaa rikosasiaa ja että ne saattavat olla siinä merkityksellisiä. Kysymyksessä on myös sellainen pakkokeino, jolla on merkitystä A:n itsekriminointisuojan kannalta, jos ulosottoselvityksessä vaadittujen tietojen käyttämistä rikosprosessissa ei voida sulkea pois.
24. Ulosottokaaren 3 luvun 57 §:n mukaan ulosottomiehen tulee toimittaa ulosottoselvitys, jollei velkojan saatava kerry täyteen määrään eikä velallisen taloudellista tilannetta ole muulla tavoin luotettavasti selvitetty. Velallisella on sanotun luvun 52 §:ään perustuva tiedoksiantovelvollisuus täytäntöönpanossa tarpeellisten tietojen totuudenmukaiseen ilmoittamiseen ulosottomiehelle.
25. Ulosottoselvityksen tarkoituksena on kerätä tietoja velkojen täytäntöönpanon toteuttamiseksi ja sillä turvataan viime kädessä ulosottovelkojien omaisuuden suojaa. Ulosottoselvitys ei välittömästi liity esitutkintaan taikka rikosoikeudenkäyntiin eikä menettelyssä ole tarkoitus kerätä tietoja niitä varten. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on ratkaisukäytännössään katsonut, että kaikenlainen pakottaminen ei merkitse oikeudetonta puuttumista itsekriminointisuojaan eikä itsekriminointisuoja sellaisenaan ole esteenä tietojen keräämiseen oikeudenkäynnin ulkopuolella henkilöä vastaan (esimerkiksi ratkaisut Marttinen v. Suomi kohta 69 ja Weh v. Itävalta 8.4.2004 kohta 44).
26. Tietojen kerääminen oikeudenkäynnin ulkopuolella ja rikosprosessi voivat kuitenkin liittyä niin läheisesti toisiinsa, ettei niitä voi tässä suhteessa pitää erillisinä. Esimerkiksi ratkaisussaan Chambaz v. Sveitsi 5.4.2012 (kohta 48) Euroopan ihmisoikeustuomioistuin arvioi verotusmenettelyn liittyvän niin läheisesti esitutkintaan, että kokonaisuutena arvioiden ihmisoikeussopimuksen 6 artikla soveltui kumpaiseenkin menettelyyn.
27. Tässä tapauksessa oikeudenkäynti ja ulosottomenettely ovat vireillä samanaikaisesti ja oikeudenkäynnissä A:lle ja hänen puolisolleen vaaditaan rangaistusta koskien heidän menettelyään aikaisemmassa ulosottoselvityksessä. Kysymys onkin ulosottoselvityksen ja rikosoikeudenkäyntien välisen yhteyden osalta siitä, voiko A sulkea pois sen mahdollisuuden, että häneltä pakolla ulosottotarkoituksiin vaadittavia tietoja käytetään rikosoikeudenkäynneissä näyttönä häntä ja hänen puolisoaan vastaan. Ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan tällöin on otettava huomioon se, millaisia prosessuaalisia takeita menettelyyn liittyy. Sanotusta oikeuskäytännöstä on pääteltävissä, että tällaisten takeiden tulee olla riittävän tehokkaita estämään itsekriminointisuojan ydinsisällön heikentämisen (Heaney ja McGuinness v. Irlanti 21.12.2000 kohta 51).
28. Käsillä oleva asia on tosiseikkojensa puolesta samantyyppinen kuin edellä kohdissa 18 ja 19 mainittu asia Marttinen v. Suomi. Sanotussa asiassa Euroopan ihmisoikeustuomioistuin totesi, että ulosottomies oli ollut sidottu vaitiolovelvollisuuteen. Sen sijaan asiassa ei ollut selvää, että täytäntöönpanoa hakeneita velkojia olisi estetty käyttämästä tietoonsa saamaansa aineistoa rikosoikeudenkäynnissä. Asiassa ei ollut esitetty sellaista suomalaista oikeuskäytäntöä, joka olisi auktoritatiivisesti estänyt ulosottovelallisen itsestään ulosottoselvityksessä antamien tietojen hyväksikäytön todisteena häntä vastaan myöhemmässä prosessissa (kohta 72). Ihmisoikeustuomioistuin viittasi myöhemmin tehtyyn ulosottolain muutokseen, jolla kiellettiin itsekriminoivan tiedon käyttö todistajanlausuntoa koskevien säännösten kiertämiseen tai kanteen nostamiseen velallista vastaan rikoksesta, ja totesi säännösmuutoksen tulleen siinä asiassa liian myöhään (kohta 75). Nyt käsiteltävänä olevassa asiassa sanottu muutettu säännöstö tulee sovellettavaksi.
29. Ulosottokaaren 3 luvun 73 ja 91 §:n palomuurisäännösten tarkoituksena on turvata tietojen saaminen ulosottomenettelyssä velkojen täytäntöönpanon toteuttamiseksi silloinkin, kun kysymys on tilanteesta, jossa velallinen voi vedota itsekriminointisuojaan. Toisaalta säännösten tarkoituksena on turvata se, ettei velallisen ulosottoselvityksessä ilmaisemia tietoja käytetä rikosoikeudenkäynnissä itsekriminointisuojan vastaisesti (HE 83/2006 vp s. 46 ja 47 ja HE 216/2001 vp s. 169 – 171 ja 180 ja 181 sekä LaVM 34/2002 vp s. 15 ja 17).
30. Ulosottoselvitys on viranomaisen toiminnan julkisuudesta annetun lain mukaan salassa pidettävä asiakirja ja ulosottomies on sanotun lain perusteella sen sisällöstä vaitiolovelvollinen. A:lta ulosottoselvityksessä vaaditut tiedot ovat sellaisia, ettei ulosottomies saa ulosottokaaren 3 luvun 73 §:n 1 momentin 2 kohdan mukaan luovuttaa niitä siltä osin kuin A on saattanut syyllistyä muuhun kuin ulosottomenettelyssä tehtyyn rikokseen.
31. A on oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 24 §:n 1 momentin mukaan oikeutettu kieltäytymään todistajana kertomasta seikkaa tai vastaamasta kysymykseen, jos hän ei voisi tehdä sitä saattamatta puolisoaan syytteen vaaraan. Ulosottomies ei saa ulosottokaaren 3 luvun 73 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan luovuttaa A:n ilmaisemaa sellaista tietoa, joka voisi saattaa A:n puolison syytteen vaaraan.
32. A:ta syytetään hänen ilmoituksensa mukaan myös ulosottomenettelyssä tehdystä rikoksesta sen perusteella, ettei hän olisi aikaisemmassa ulosottoselvityksessä ilmoittanut kaikkea omaisuuttaan. Ulosottokaaren voimaantulossäännöksen 1 ja 2 momentin mukaan lain 3 luvun palomuurisäännöksiä sovelletaan kuitenkin myös lain voimaan tullessa vireillä olleisiin asioihin ja siten myös ennen 1.3.2004 toimitettuihin ulosottoselvityksiin. Näissä ulosottoselvityksissä mahdollisesti saatujen tietojen käyttämisen rikosoikeudenkäynnissä A:ta tai tämän puolisoa vastaan estää myös ratkaisussa KKO 2012:45 annettu hyödyntämiskieltoa koskeva oikeusohje.
33. A:n velkojat voivat saada ulosottokaaren 3 luvun 91 §:n nojalla tiedon niistä seikoista, joista A on sakon uhalla velvoitettu ulosottoselvityksessä antamaan tieto. Sanotun säännöksen mukaan he eivät voi kuitenkaan käyttää niitä hyväksi A:ta tai hänen puolisoaan vastaan ajettavissa rikoskanteissa. Myös viranomaisen toiminnan julkisuudesta annetun lain 23 §:n säännökset velvoittavat velkojia pitämään tiedot salassa ja kieltävät niiden hyväksikäytön. Kiellon rikkomisesta on viimeksi mainitussa laissa säädetty rangaistus.
34. Voimassa olevaan oikeudenkäymiskaareen ei sisälly itsekriminointisuojan vastaisesti hankittujen todisteiden hyödyntämiskieltoa. Ennakkopäätöksen KKO 2012:45 kohdassa 41 kuitenkin todetaan, että jos rikostuomiossa on nojauduttu näyttöön, jota hankittaessa on loukattu epäillyn itsekriminointisuojaa, tämä seikka voi perustaa ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan loukkauksen. Ratkaisussa on katsottu, ettei itsekriminointisuojaa loukaten hankittuja vastaajan lausumia saanut käyttää näyttönä tätä vastaan (kohta 47). Näin ollen oikeuskäytännön mukaan tällaisten tietojen käyttö tosiasiallisesti estyy ihmisoikeussopimuksen sanotun artiklan ja Suomen perustuslain 21 §:n nojalla.
35. Korkein oikeus toteaa, että A:n velkojat eivät voi hyödyntää A:n ulosottoselvityksessä antamia tietoja näyttönä A:ta vastaan ajamassaan rikoskanteessa. Tietoja ei voida käyttää näyttönä myöskään A:n puolisoa vastaan ajettavassa kanteessa. Ulosottoselvityksellä ja A:ta ja hänen puolisoaan vastaan vireillä olevilla oikeudenkäynneillä ei myöskään ole sellaista keskinäistä yhteyttä, jonka vuoksi esimerkiksi kohdassa 26 mainitussa ratkaisussa Chambaz v. Sveitsi tietojen vaatimisella katsottiin ihmisoikeussopimuksen 6 artiklaa rikotun.
36. Korkein oikeus katsoo, että mainitut palomuurisäännökset ja niitä täydentävät säännökset ja käytännöt muodostavat riittävän tehokkaan takeen sille, ettei A:n velvoittaminen antamaan ulosottoselvityksessä häneltä vaadittuja tietoja heikennä itsekriminointisuojan ydinsisältöä hänen osaltaan. Näin ollen A:lla ei ole tietoja antaessaan perustellusti aihetta pelätä, että tietoja voitaisiin käyttää hänen tai hänen puolisonsa syytteeseen saattamiseksi taikka näyttönä oikeudenkäynnissä heitä vastaan.
Ne bis in idem
37. A on lisäksi katsonut, että ulosottoselvityksessä loukattaisiin ne bis in idem -kieltoa. A toteaa, että ulosottoselvityksessä sakon uhalla vaadittavat tiedot ovat samoja kuin mistä hänen osaltaan on jo kerran tehty syyttämättäjättämispäätös.
38. Euroopan ihmisoikeussopimuksen 7. lisäpöytäkirjan 4 artiklan 1 kappaleen mukaan ketään ei saa saman valtion tuomiovallan nojalla tutkia uudelleen tai rangaista oikeudenkäynnissä rikoksesta, josta hänet on jo lopullisesti vapautettu tai tuomittu syylliseksi kyseisen valtion lakien ja oikeudenkäyntimenettelyn mukaisesti (niin sanottu ne bis in idem -kielto). Ne bis in idem -kielto tulee sovellettavaksi ainoastaan kahden rikosprosessiksi luonnehdittavan menettelyn kesken.
39. Ulosottoselvitys toimitetaan ulosottokaaren 3 luvun 57 §:ssä mainituin edellytyksin velallisen taloudellisen tilanteen selvittämiseksi. Uhkasakko voidaan asettaa tietojen antamisen tehosteeksi. Kysymys on sellaisesta velallisen taloudellisen tilanteen selvittämisestä, joka ei kohdassa 25 mainituin tavoin liity rikosoikeudelliseen arviointiin. A:ta koskeva aikaisempi syyttämättäjättämispäätös ei näin ollen estä ne bis in idem -kiellon perusteella uhkasakon asettamista.
Päätöslauselma
Hovioikeuden päätöksen lopputulosta ei muuteta.
Korkeimman oikeuden ratkaisu 2013:24
Perustelut
Kysymyksenasettelu
1. A on ottanut Selekta-säästöhenkivakuutuksen (henkivakuutus) 4.7.1997. Käräjäoikeus oli 19.8.2005 rikoskomisarion hakemuksesta antamassaan päätöksessä pakkokeinolain 3 luvun 1 §:n nojalla määrännyt A:n omaisuutta pantavaksi hukkaamiskieltoon tai vakuustakavarikkoon, koska tämän oli syytä epäillä syyllistyneen kolmeen 15.8.1998 – 31.10.2004 tehtyyn törkeään veropetokseen (turvaamistoimipäätös). Kihlakunnanviraston «ulosotto»-osasto oli päätöksellään 6.9.2005 pannut turvaamistoimipäätöksen täytäntöön asettamalla henkivakuutuksen takavarikkoon. Käräjäoikeus oli 8.10.2009 tuomiossaan lukenut A:n syyksi mainitut rikokset ja velvoittanut hänet suorittamaan verovirastolle vahingonkorvausta. Takavarikko oli määrätty pysymään voimassa. Ulosottomies oli 16.4.2010 ulosmitannut henkivakuutuksen vahingonkorvausvelan suorittamiseksi.
2. Asiassa sovellettavan vakuutussopimuslain 54 §:n 1 momentin 1 kohdan (543/1994) mukaan jos henkivakuutuksessa on vakuutettuna vakuutuksenottaja tai hänen puolisonsa, ei jommallekummalle heistä vakuutussopimuksen mukaan kuuluvaa oikeutta saa ulosmitata kummankaan velasta, jos vakuutuksen ottamisesta on ulosmittausta toimitettaessa kulunut vähintään kymmenen vuotta.
3. Asiassa on kysymys siitä, onko säästöhenkivakuutussopimus voitu tässä tapauksessa ulosmitata, vaikka henkivakuutuksen ottamisesta on kulunut ulosmittausta toimitettaessa enemmän kuin kymmenen vuotta ottaen huomioon, että turvaamistoimipäätös on pantu täytäntöön ennen kymmenen vuoden määräajan umpeenkulumista.
Vakuutussopimuslain 54 §:n 1 momentin 1 kohdasta (543/1994)
4. Korkein oikeus toteaa, että nyt ratkaistavan kysymyksen kannalta vakuutussopimuslain 54 §:n 1 momentin 1 kohdan sanamuodon mukaan merkityksellistä on ainoastaan vakuutuksen ottamisen ja ulosmittauksen välinen aika. Sen sijaan merkityksellistä ei tämän lainkohdan mukaan ole esimerkiksi se, milloin ulosmittauksen perusteena olevan saatavan peruste on syntynyt tai milloin saatavan turvaamiseksi on myönnetty turvaamistoimi ja milloin se on pantu täytäntöön taikka milloin saatavasta on annettu maksutuomio. Merkitystä ei ole myöskään saatavan perusteella.
Vakuustakavarikon oikeusvaikutuksista
5. Pakkokeinolaissa säännellyllä vakuustakavarikolla pyritään ennakolta varmistamaan, että esimerkiksi rikoksesta johtuva vahingonkorvaus velvoittavan tuomion antamisen ja täytäntöönpanokelpoiseksi tulemisen jälkeen myös maksetaan ja että maksu, jos suoritusvelvollisuutta ei täytetä vapaaehtoisesti, voidaan viime kädessä periä vakuustakavarikossa olevasta omaisuudesta ulosotossa. Näihin seikkoihin nähden ja ottaen huomioon, ettei täytäntöönpannun vakuustakavarikon perusteella omaisuutta kuitenkaan saada myydä, myös tämän turvaamistoimen tarkoituksena on vain turvata varojen ja niiden arvon säilyminen rajoittamalla velallisen mahdollisuuksia määrätä omaisuudestaan.
6. Pakkokeinolaissa ei ole itsenäisiä määräyksiä vakuustakavarikon oikeusvaikutuksista. Lain 3 luvun 8 §:n mukaan vakuustakavarikosta on soveltuvin kohdin voimassa, mitä ulosottolainsäädännössä on hukkaamiskiellosta ja takavarikosta säädetty. Takavarikon täytäntöönpanon aikaan 6.9.2005 voimassa olleen ulosottolain 7 luvun 1 §:n (1066/1991) mukaan turvaamistoimen täytäntöönpanossa noudatettiin paitsi ulosottolain 7 luvun myös lain 3 luvun yleisiä menettelysäännöksiä ja 4 luvun ulosmittausta koskevia säännöksiä. Tuolloin oikeusvaikutuksista oli säädetty vain määräämällä, että kiinteistön takavarikolla oli samat oikeusvaikutukset kuin kiinteistön ulosmittauksella ulosottolain 4 luvun 30 §:n mukaan. Takavarikon oikeusvaikutuksista on ensi kerran säädetty laajemmin ja tarkemmin 1.1.2008 voimaan tulleessa ulosottokaaressa. Ulosottokaaren 8 luvun 8 §:n mukaan takavarikon täytäntöönpanolla on samat oikeusvaikutukset kuin ulosmittauksella ulosottokaaren 4 luvun 37 – 41 ja 78 §:n mukaan.
7. Ulosottokaaren 4 luvun 37 – 41 §:ssä säädetään erilaisista velallista koskevista määräämiskielloista. Velallista muun muassa kielletään hukkaamasta tai ilman ulosottomiehen lupaa luovuttamasta tai panttaamasta tahi muuten määräämästä omaisuudesta. Jos toimenpiteen kohteena on velallisen omistama yhteisön osuus tai osakkeet, velallista kielletään muun muassa osallistumasta sellaiseen päätöksentekoon, joka voi tuntuvasti alentaa osuuden tai osakkaiden arvoa. Jos toimenpiteen kohteena on velallisen osuus kuolinpesässä, ulosottokaaren 4 luvun 78 §:ssä puolestaan rajoitetaan velallisen oikeutta osallistua kuolinpesän omaisuutta koskeviin määräämistoimiin. Näin ollen täytäntöönpannun turvaamistoimenpiteen ulosottolainsäädännön mukaiset oikeusvaikutukset koskevat vain toimenpiteen kohteena olevan omaisuuden säilyttämistä ja turvaamista estämällä velallista hävittämästä omaisuutta tai alentamasta sen arvoa. Säädetyt oikeusvaikutukset koskevat siis vain määrättyjä seikkoja, mutta eivät sitä, että turvaamistoimen täytäntöönpanolle annettaisiin myös muissa suhteissa samat oikeusvaikutukset kuin ulosmittaukselle.
8. Ulosottokaaren lainvalmistelutöissä ei suoraan oteta kantaa siihen, tarkoittiko ulosottokaaren 8 luvun 8 §:n sääntely muutosta aikaisempaan oikeustilaan. Jos uudella sääntelyllä olisi tarkoitettu muuttaa oikeusvaikutuksia aikaisemmasta, tämä olisi ilmeisesti tuotu esiin lainvalmistelutöissä. Tämä oikeuttaa päättelemään, että nykyään voimassa oleva sääntely ei ole merkinnyt oikeustilan muuttamista vaan pikemminkin aikaisemman oikeustilan vakiinnuttamista ja täsmentämistä. Näin ollen, kun turvaamistoimen täytäntöönpanolle on säädetty samat oikeusvaikutukset kuin ulosmittaukselle vain erikseen määrätyissä suhteissa, puoltaa tämä sitä, ettei niiden oikeusvaikutuksia voida muissa suhteissa samaistaa.
9. Samaa kantaa puoltavat myös turvaamistoimen ja ulosmittauksen erilaiset tarkoitukset, oikeusperusteet ja menettelyyn liittyvät seikat. Turvaamistoimen täytäntöönpanossa ei ole kysymys velvoitteen täytäntöönpanosta vaan ennakkoturvaavasta toimesta. Vaikka turvaamistoimi on myönnetty, oikeutta, jonka turvaamiseksi se on haettu, ei ole täysimääräisesti tutkittu. Myös menettelyllisesti turvaamistoimi ja ulosmittaus ovat eri asioita. Esimerkiksi pakkokeinolain 3 luvun 6 §:n mukaan kun tuomioistuin tuomitsee korvauksen, jonka vakuudeksi on määrätty vakuustakavarikko, sen on päätettävä, onko vakuustakavarikko pidettävä voimassa, kunnes tuomittu rahamäärä on maksettu, sen perimiseksi on laillisessa järjestyksessä toimitettu ulosmittaus taikka asiasta toisin määrätään. Vaikka siis omaisuus on vakuustakavarikossa turvaamistoimenpiteen täytäntöönpanon perusteella, se ei muutu ulosmitatuksi omaisuudeksi ulosottoperusteen saamisen jälkeen, vaan jotta omaisuudesta tulisi ulosmitattua, velkojan tulee hakea ulosmittausta ja ulosmittaus pitää toimittaa.
Korkeimman oikeuden kannanotto
10. Näillä perusteilla Korkein oikeus päätyy siihen, että 6.9.2005 täytäntöönpannulla vakuustakavarikolla ei ole merkitystä, kun arvioidaan, onko A:n 4.7.1997 ottama henkivakuutus voitu ulosmitata 16.4.2010. Koska ulosmittausta toimitettaessa oli kulunut enemmän kuin kymmenen vuotta henkivakuutuksen ottamisesta, sitä ei olisi vakuutussopimuslain 54 §:n 1 momentin 1 kohdan (543/1994) mukaan saanut ulosmitata.
Päätöslauselma
Hovioikeuden ja käräjäoikeuden päätökset sekä 16.4.2010 toimitettu ulosmittaus kumotaan.
Korkeimman oikeuden ratkaisu 2012:17
Perustelut
Kysymyksenasettelu
1. B on ulosottovalituksessaan vaatinut ulosmittauksen ja takavarikon täytäntöönpanon kumoamista sillä perusteella, että hän omistaa ulosottotoimien kohteena olevan veneen (veneen rungon).
2. B on väitteensä tueksi vedonnut kahteen sopimukseen; ensiksikin 1.9.2003 päivättyyn veneen rakentamista koskevaan toimeksiantosopimukseen. Sen mukaan B tilaajana ja A ry rakentajana olivat sopineet veneen rakentamisesta B:n lukuun. Sopimuksen mukaan rakentaminen aloitettiin vuoden 2003 aikana ja se arvioitiin saatavan päätökseen vuonna 2005. Toiseksi B on vedonnut 2.1.2006 päivättyyn sopimukseen, jonka mukaan B ja A ry purkivat toimeksiantosopimuksen, koska A ry ei ollut voinut resurssipulan vuoksi toteuttaa sovittua toimeksiantoa. Purkusopimuksen mukaan vene luovutettiin tilaajalle B:lle 6 000 euron luovutushinnasta sellaisessa valmiusasteessa ja kunnossa, jossa se luovutushetkellä oli. Sopimuksessa on mainittu, että sanotusta hinnasta oli maksettu aikaisemmin 3 400 euroa ja että maksettavaksi summaksi jäi 2 600 euroa. B on lisäksi esittänyt kuitit, joiden mukaan hän oli suorittanut A ry:lle 2 000 euroa 1.9.2003 ennakkomaksuna veneen rakentamisesta, 1 400 euroa 1.6.2004 veneen rakennustarvikkeista ja 2 600 euroa 2.1.2006 veneen loppusummana samana päivänä tehdyn sopimuksen mukaan.
3. Käräjäoikeus ja hovioikeus ovat hylänneet B:n ulosottovalituksen. Käräjäoikeuden ratkaisu on, niin kuin hovioikeuskin on todennut, perustunut ensisijaisesti ulosottolain 4 luvun 10 §:n 1 momentin (469/2006) mukaiseen irtaimen esineen hallinnan luomaan omistajaolettamaan. Perusteluissaan käräjäoikeus on todennut, että velallishallinta oli ulosotossa vahva näyttö omistusoikeudesta. Käräjäoikeuden mukaan asia oli ratkaistava mainitun lainkohdan mukaisen käännetyn todistustaakan pohjalta ja näin ollen B:n oli näytettävä, että hän omisti A ry:n hallinnassa olevan veneen. Näytön arvioinnissaan käräjäoikeus on päätynyt siihen, ettei B ollut esittänyt häneltä vaadittavaa näyttöä. Hovioikeus on katsonut asiassa olevan kysymys siitä, kumosiko B:n esittämä kirjallinen näyttö, johon hän oli ensisijaisesti omistusoikeutensa nojannut, käräjäoikeuden päätöksessä selostetut perusteet, joilla käräjäoikeus oli katsonut A ry:n veneen omistajaksi. Hovioikeus on päätynyt siihen, ettei B:n esittämä selvitys riittänyt osoittamaan veneen kuuluvan hänelle ja ettei asia ollut tullut myöskään sillä tavalla epäselväksi, että B:lle olisi tullut antaa osoitus täytäntöönpanoriitakanteen nostamiseksi omistusoikeutensa selvittämiseksi.
4. Korkein oikeus toteaa, että alemmat oikeudet ovat arvioineet B:n ulosottovalitusta seuraavasti: Lähtökohtana ne ovat pitäneet velallishallinnan luomaa olettamaa siitä, että velallinen omistaa omaisuuden; kun sivullinen B on vaatinut olettamaa kumottavaksi, hänen tuli esittää omistuksestaan vahva näyttö. Korkeimmassa oikeudessa asiassa on kysymys siitä, onko tämä oikeudellinen arviointi oikea.
Ratkaisusäännöistä ulosotossa ja sitä koskevassa muutoksenhaussa
5. Ulosotossa pyritään siihen, että velallisen velasta ulosmitataan vain velallisen eikä sivullisen omaisuutta. Tehokkuussyistä ulosottomenettely on kuitenkin säädetty summaariseksi eli summittaiseksi siinä mielessä, että ratkaiseva merkitys annetaan helposti selvitettävissä tai havaittavissa oleville seikoille eikä menettelyssä selvitetä omistussuhteita niin perusteellisesti kuin esimerkiksi oikeudenkäynnissä. Ulosottolain 4 luvun 10 §:ssä säädetäänkin, että velallisen hallinnassa oleva irtain omaisuus saadaan ulosmitata, jollei sivullinen osoita tai muuten käy ilmi, että omaisuus kuuluu sivulliselle. Kyse on niin sanotusta omistusoikeusolettamasta, jonka mukaan omaisuuden oletetaan kuuluvan velalliselle, jos se on hänen hallinnassaan. Näin ollen ulosotossa omaisuuden hallinta on usein ratkaisevassa asemassa, ja ulosottomenettelyssä voidaan tutkia yleensä vain sitä, voiko sivullinen selvin todistein kumota hallinnan luoman olettaman omistuksesta.
6. Kun sivullinen valittaa ulosmittauksesta väittäen sen kohdistuneen hänen omaisuuteensa tai kun ulosmitatun omaisuuden omistus tulee täytäntöönpanoriidan kohteeksi, kysymys sivullisen oikeudesta tulee tuomioistuimen tutkittavaksi. Tällöin ei ole enää samoja menettelyn tehokkuuteen perustuvia syitä kuin ulosottomenettelyssä rajoittaa omistusoikeutta arvioitaessa merkityksellisten seikkojen piiriä helposti selvitettäviin ja havaittaviin seikkoihin. Perusteltua on, että omistusta arvioidaan nyt yleisten varallisuusoikeudellisten sääntöjen mukaan. Tällöin hallinnalla ei ole samaa merkitystä kuin ulosottomenettelyssä, eikä omistusta arvioida ulosottolain 4 luvun 10 §:n mukaisen omistusoikeusolettaman pohjalta. Sen sijaan tapauksittain on arvioitava, mitä merkitystä hallinnalle on annettava omistusoikeutta arvioitaessa.
7. Näin ollen oikeudenkäyntimenettelyssä on kysymys siitä, voiko sivullinen näyttää väitteensä omistusoikeudestaan toteen ilman, että lähtökohtana pidetään velallishallinnan luomaa olettamaa velallisen omistusoikeudesta. Ulosottomenettelyssä kyse on puolestaan siitä, pystyykö sivullinen kumoamaan hallintaan perustuvan omistusoikeusolettaman. Lähtökohtien erilaisuudesta voi johtua, että käytännössä esimerkiksi ulosottovalitusta koskevassa oikeudenkäynnissä sivulliselta vaadittavalle näytölle ei aseteta yhtä ankaria vaatimuksia kuin ulosottomenettelyssä.
Arviointi tässä tapauksessa
8. Ulosmittaus ja takavarikon täytäntöönpano on perustettu siihen, että veneen on katsottu olevan A ry:n hallinnassa. Ulosmittausta toimitettaessa tai takavarikkoa täytäntöön pantaessa tiedossa ei ole ollut nimettyä sivullista, joka olisi A ry:n sijasta omistanut veneen. Ulosottolain 4 luvun 10 §:n mukaan ulosmittaus on näin ollen voitu epäilyksittä kohdistaa veneeseen.
9. Ulosottovalituksessaan B on vedonnut muun muassa edellä kohdassa 2 mainittuihin kahteen sopimukseen. Velkoja D on väittänyt, etteivät sopimukset ja B:n esittämä muu asiakirjaselvitys olleet uskottavia. Sen sijaan muu selvitys, joka osoitti A ry:n omistajaksi, oli luotettavampaa. Käräjäoikeudessa on toimitettu pääkäsittely, jossa on esitetty myös muuta asiakirjaselvitystä sekä otettu vastaan henkilötodistelua. Käräjäoikeus on todennut, ettei se voinut asiassa esitetyn näytön perusteella ottaa kantaa asiakirjojen todenperäisyyteen. Käräjäoikeus on arvioinut asiassa esitettyä näyttöä ja ratkaissut asian lähtökohtanaan omistusoikeusolettama.
10. Valituksessaan hovioikeudelle B on vaatinut pääkäsittelyn toimittamista. Myös hovioikeus on arvioinut asiaa omistusoikeusolettaman pohjalta ja ilmeisesti muun muassa tähän nähden katsonut, ettei pääkäsittelyn toimittaminen ole asiassa tarpeen. Näistä lähtökohdista hovioikeus on päätynyt hyväksymään käräjäoikeuden ratkaisun.
11. Korkein oikeus toteaa, että asiassa on ollut riitaa B:n vetoamien sopimusten uskottavuudesta todisteena mutta ei niiden pätevyydestä. Oikeudellisesti asiaa olisi tullut arvioida yleisten varallisuusoikeudellisten sääntöjen pohjalta. Niiden mukaan asiassa olisi pitänyt soveltaa niin sanottua sopimusperiaatetta, jonka mukaan irtaimen omaisuuden luovutuksen saaja saa suojaa luovuttajan ulosmittausvelkojia vastaan yleensä jo pätevän luovutussopimuksen perusteella. Se, että veneen on katsottu olleen velallisen hallinnassa, voi saada puolestaan merkitystä arvioitaessa velkojan veneen omistusoikeutta koskevia väitteitä ja omistusoikeudesta esitetyn todistelun uskottavuutta.
12. Hovioikeus on siten arvioinut asiaa, sille tarjottua todistelua ja sen merkitystä virheellisistä oikeudellisista lähtökohdista käsin. Korkein oikeus katsoo, että veneen omistusoikeutta koskevan kysymyksen asianmukainen arviointi edellyttää sitä koskevan todistelun vastaanottamista ja arviointia. B:n vaatiman pääkäsittelyn toimittaminen ei siten ole ollut hovioikeudessa selvästi tarpeetonta.
13. Asiassa olisi ollut perusteita antaa osoitus täytäntöönpanoriitakanteen nostamiseen. Kun asiaa on käsitelty ulosottovalitusmenettelyssä noudattaen käsittelyä, joka voidaan pääosin rinnastaa riita-asiain käsittelyjärjestykseen, osoituksen antaminen asian käsittelyn tässä vaiheessa ei enää ole perusteltua, ja siksi käsittelyä on jatkettava hovioikeudessa.
Päätöslauselma
Hovioikeuden päätös kumotaan. Asia palautetaan Helsingin hovioikeuteen, jonka tulee ottaa se omasta aloitteestaan uudelleen käsiteltäväkseen ja huomioon ottaen palauttamisen syy siinä laillisesti menetellä.
Korkeimman oikeuden ratkaisu 2011:15
Perustelut
1. Asiassa on kysymys siitä, onko A:lla palkkaa koskevassa ulosottotäytäntöönpanossa oikeus ulosottokaaren 4 luvun 52 §:n mukaisiin vapaakuukausiin pyytämältään 1.10.2008 ja 31.3.2009 väliseltä ajalta.
2. A on tässä asiassa käräjäoikeuden 29.4.2009 toimittamassa valmisteluistunnossa ilmoittanut, ettei hän saanut tuolloin X Oy:ltä palkkaa eikä muuta korvausta kuin puhelinetuuden. Sanotun etuuden arvosta tai sen muustakaan sisällöstä ei asiassa ole esitetty selvitystä. Asiassa ei ole myöskään esitetty selvitystä siitä, että X Oy olisi suorittanut A:lle varsinaista rahamääräistä palkkaa sinä aikana, jolta A on edellä mainituin tavoin pyytänyt ulosmittauksen keskeyttämistä vapaakuukausien ajaksi. Väitettä tällaisen palkan maksamisesta ei myöskään A ole asian käsittelyn missään vaiheessa tehnyt. Näistä syistä asiassa voidaan lähteä siitä, ettei X Oy ole sanottuna aikana maksanut A:lle rahamääräistä palkkaa.
3. Tampereen käräjäoikeus on 9.3.2005 antamallaan lainvoimaisella päätöksellä vahvistanut ja arvioinut tuolloin voimassa olleen ulosottolain 4 luvun 9 b §:n 1 momentin (481/1999) nojalla A:n kohtuullisen työpalkan rahamääräksi eli niin sanotuksi fiktiiviseksi palkaksi 2 000 euroa kuukaudessa. X Oy:n uudesta hakemuksesta vireille tulleessa ulosottoasiassa Turun hovioikeus on valituksen johdosta 12.2.2010 antamallaan päätöksellä ulosottokaaren 4 luvun 47 §:n nojalla muuttanut sanotun palkan rahamääräksi 1 000 euroa kuukaudessa 1.9.2008 lukien. Fiktiivistä palkkaa koskevan päätöksen merkitys on siinä, että sen perusteella ulosottomies antaa työnantajalle velallisen palkan ulosmittauksessa noudatettavan maksukiellon. Ulosottokaaren 4 luvun 68 §:ssä säädetään, että jollei maksukiellon saaja noudata todistettavasti tiedoksi saamaansa maksukieltoa, joka koskee palkkaa, ulosottomies saa ulosmitata maksukiellon saajalta määrän, joka on maksamatta ulosottomiehelle. Jos työnantaja ei maksa velalliselle lainkaan palkkaa, fiktiivisen palkan vahvistaminen vaikuttaa vain työnantajan ulosottomiehelle maksamaan määrään.
4. Ulosottokaaren 4 luvun 52 §:n mukaan sen jälkeen, kun palkan ulosmittaus on jatkunut yhtäjaksoisesti tai lähes yhtäjaksoisesti vuoden, ulosmittaus on keskeytettävä säännöksessä mainittujen edellytysten täyttyessä määräajaksi eli vapaakuukausiksi. Lainkohta vastaa keskeiseltä sisällöltään aikaisemmin voimassa ollutta ulosottolain 4 luvun 6 a §:n 2 momenttia (378/1997). Viimeksi mainitun lain esitöiden mukaan (HE 8/1997 vp s. 8) vapaakuukausien myöntämistä koskevalla säännöstöllä on pyritty parantamaan velallisen toimeentuloturvaa ja tarkoituksena on suunnata helpotus nimenomaan niille velallisille, joiden palkka on ollut pitkään ulosmitattuna.
5. Koska X Oy ei ole maksanut A:lle rahamääräistä palkkaa 1.10.2008 ja 31.3.2009 välisenä aikana, ulosottoasiassa annettu päätös siitä, mitä on pidettävä A:n kohtuullisen työpalkan rahamääränä kyseisenä aikana, kohdistuu vain X Oy:öön. Tällainen palkan arvioiminen vaikuttaa X Oy:n ulosottomiehelle maksettavaan rahamäärään, ja siinä tapauksessa, että yhtiö jättää rahamäärän kokonaan tai osaksi maksamatta, kyseinen määrä voidaan laissa säädetyin edellytyksin ulosmitata yhtiöltä. Sen sijaan palkan arvioiminen ei ole vaikuttanut A:n oikeudelliseen asemaan. A:n X Oy:ltä luontoisedun muodossa mahdollisesti saama mutta selvittämättä jäänyt tulo on asiassa merkityksetön. Vapaakuukausilla mahdollistetaan velallisen muutoin ulosottoon menevien rahavarojen käyttö hänen menoihinsa vapaakuukausina. Mitään varoja, joilla menoja voisi kattaa, ei tässä tapauksessa ole osoitettu siirtyneen tai siirtyvän velalliselle eikä tällaisia varoja siten siirtyisi myöskään vapaakuukausina. Näin ollen mahdollisten luontoisetujen määrällä ei ole merkitystä arvioitaessa vapaakuukausien vaikutuksia velalliselle. Vapaakuukausilla olisi merkitystä maksuhelpotuksena vain X Oy:lle, joka ei ole velallisen asemassa, ja niistä seuraisi velkojille haitallisia vaikutuksia velkojen perinnän keskeytyessä.
6. Näillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, ettei A:lla ole tällaisessa tilanteessa hyväksyttävää perustetta saada henkilökohtaisesti hyväkseen edellä mainitussa säännöksessä tarkoitettuja vapaakuukausia.
Päätöslauselma
Hovioikeuden päätöksen lopputulosta ei muuteta.
Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Kari Kitunen, Gustav Bygglin, Pertti Välimäki, Soile Poutiainen ja Marjut Jokela (eri mieltä). Esittelijä Kari Vesanen.
Eri mieltä olevan jäsenen lausunto
Oikeusneuvos Jokela: Niin sanotun fiktiivisen palkan ulosmittauksen tarkoituksena on saattaa ulosmittauksen piiriin myös sellainen vastike tai muu taloudellinen hyöty, jonka ulosottovelallinen tosiasiassa jossakin muodossa saa työnantajaltaan, mutta jota ulosoton välttämiseksi ei kirjata palkkatuloksi. Käytännössä järjestelyjä näennäisesti palkattoman tai alipalkatun työn tekemisestä tehdään ulosottovelalliselle itselleen tai hänen läheiselleen kuuluvan yrityksen kanssa. Tällöin kohtuullisen työpalkan määrä joudutaan ulosmittauksessa arvioimaan. Ulosottokaaren 4 luvun 47 §:n 1 momentin mukaan ulosmittaus toimitetaan tästä arvioidusta määrästä kuten palkasta.
Palkasta ulosmitattavaan määrään vaikuttavat yhtäältä säännökset suojaosuudesta ja ulosmittaamatta jätettävästä palkan osasta sekä toisaalta säännökset vapaakuukausista, joiden ajaksi ulosmittaus keskeytetään. On pidetty selvänä, että suojaosuutta ja velalliselle jätettävää palkan osaa koskevia säännöksiä noudatetaan myös fiktiivisen palkan ulosmittauksessa. Näin on menetelty myös tässä tapauksessa. Kysymys on nyt siitä, ovatko vapaakuukausia koskevat säännökset eri asemassa.
Ulosottokaaren 4 luvun 52 §:n mukaan yhtäjaksoisesti tai lähes yhtäjaksoisesti vuoden jatkunut palkan ulosmittaus on keskeytettävä, jos ulosmittaus on toimitettu alhaisimmassa tuloluokassa eli ulosottokaaren 4 luvun 49 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitettuna tulorajaulosmittauksena. Tällöin velalliselle on annettava vuosittain kaksi vapaakuukautta. Vapaakuukausia koskevia säännöksiä on sovellettava viran puolesta, eivätkä ne tulorajaulosmittauksen osalta sisällä minkäänlaista harkinnanvaraa. Säännösten yhdenmukainen soveltaminen kaikkiin ulosottokaaren 4 luvun 45 §:ssä tarkoitettuihin ulosmittauskelpoisiin tuloihin on perusteltua myös käytännöllisten syiden vuoksi, koska velalliselta ulosmitattava määrä lasketaan kaikkien velallisen tulojen ja toimeentuloetuuksien yhteismäärästä ja koska yksittäisestä ulosmittauskelpoisesta tulosta tai etuudesta saadaan tällöin ulosmitata säännönmukaista suurempi määrä.
Vapaakuukausia koskevaan sääntelyyn ja sen uudistamiseen johtaneissa esitöissä (HE 8/1997 vp ja 13/2005 vp) ei viitata siihen, että fiktiivisen palkan ulosmittaus olisi tarkoitettu jätettäväksi näiden säännösten soveltamisen ulkopuolelle. Vapaakuukaudet ovat nykyään normaali osa ulosmittausjärjestelmää. Kysymys ei ole poikkeussäännöksistä, joita olisi tulkittava supistavasti.
Kun alussa todetulla tavalla fiktiivisen palkan ulosmittaus viime kädessä perustuu siihen, että näin voidaan ulosmitata ulosottovelallisen työstään tosiasiassa saama vastike tai hyöty, tämä työnantajan ja työntekijän järjestely ja etujen tosiasiallinen yhteys on otettava huomioon myös vapaakuukausia annettaessa. Ei ole realistista ajatella, että ulosottovelalliselle tai hänen perheelleen kuuluvalle yritykselle asetetulla kuukausittaisella maksuvelvoitteella ei olisi minkäänlaisia vaikutuksia velallisen omaan toimeentuloon. Velkojen perintätuloksen kannalta on sama, koskeeko vapaakuukausiksi keskeytyvä ulosmittaus fiktiivistä vai todellista palkkaa.
Näillä perusteilla katson, että A:lla on oikeus vapaakuukausiin vaatimaltaan ajalta.
Perustelut
Asian tausta ja kysymyksenasettelu
1. Avustava ulosottomies on 11.10.2005 ulosmitannut A:n nimissä olevalta pankkitililtä rahavaroja Helsingin kaupungin A:lta olevien elatusapusaatavien perimiseksi. A:lle ei ole toimitettu ulosmittauksen ennakkoilmoitusta, eikä hän ole ollut ulosmittaustoimituksessa läsnä.
2. Avustava ulosottomies on 12.10.2005 puhelimitse ilmoittanut A:lle ulosmittauksesta antamatta hänelle tuossa yhteydessä ohjeita muutoksenhakemista varten. Avustava ulosottomies on samana päivänä postittanut jäljennöksen ulosmittauspäätöksestä A:lle ja liittänyt päätösjäljennökseen valitusosoituksen.
3. Valitusosoituksessa on valituksen määräajasta lausuttu muun muassa seuraavasti: ”Määräaika valituksen tekemiseen on kolme viikkoa. Määräaika lasketaan ulosmittauspäivästä, jos siitä on ilmoitettu etukäteen asianomaiselle tai hän on ollut läsnä ulosmittauksessa. Muussa tapauksessa määräaika lasketaan siitä päivästä, jolloin asianomainen on saanut ulosmittauksesta tiedon.” Valitusosoitukseen ei ole erikseen merkitty määräajan alkamis- tai päättymispäivää.
4. A on toimittanut valituskirjelmänsä kihlakunnanviraston «ulosotto»-osastolle 9.11.2005.
5. Asiassa on kysymys siitä, mistä päivästä ulosottolain 10 luvun 4 §:n 1 momentin mukainen määräaika valituksen tekemiselle on alkanut.
Korkeimman oikeuden kannanotto
6. Ulosottolain 10 luvun 4 §:n 1 momentin mukaan määräaika valituksen tekemiseen on kolme viikkoa. Pykälän 2 momentin mukaan määräaika lasketaan asianomaiselle toimituspäivästä tai päätöksen tekemisestä, jos siitä on hänelle etukäteen ilmoitettu tai hän on ollut toimituksessa läsnä. Muussa tapauksessa määräaika lasketaan siitä päivästä, jona asianomainen on saanut toimituksesta tai päätöksestä tiedon, jollei 5 §:ssä toisin säädetä. Tässä tapauksessa ei ole kysymys mainitussa 5 §:ssä säädetystä tilanteesta.
7. Koska A:lle ei ole etukäteen ilmoitettu ulosmittauksesta eikä hän ole ollut läsnä ulosmittaustoimituksessa, määräaika on ulosottolain 10 luvun 4 §:n 2 momentin mukaan alkanut siitä päivästä, jolloin hän on saanut ulosmittauksesta tiedon. Tiedoksisaannin tavalle ei säännöksessä ole asetettu muotovaatimuksia. Säännöksen sanamuoto sellaisenaan puoltaa tulkintaa, jonka mukaan valitusaika tässä tapauksessa olisi alkanut 12.10.2005, jolloin A on saanut puhelimitse tiedon ulosmittauksesta.
8. Muutoksenhakuoikeuden tehokkaan käyttämisen edellytyksenä on, että muutoksenhakija on saanut asianmukaisen tiedon siitä, milloin valitusaika päättyy ja miten hänen on valituksen tehdessään meneteltävä. Tämä on otettu huomioon myös ulosottolaissa. Lain 10 luvun 11 §:n 1 momentin mukaan ulosottomiehen on suorittaessaan ulosmittauksen tai muun täytäntöönpanotoimituksen taikka tehdessään päätöksen ulosottoasiassa samalla ilmoitettava, saako asiassa hakea muutosta ja mitä valituksen osalta on noudatettava. Pykälän 2 momentin mukaan asianosaiselle annettavaan ulosmittausilmoitukseen, otteeseen tai jäljennökseen ulosottomiehen pöytäkirjasta tai päätöksestä taikka muusta toimituskirjasta on liitettävä valitusosoitus. Pykälän 3 momentissa taas säädetään muun muassa, että valitusosoituksessa on mainittava valitusaika.
9. Ulosottolain 10 luvun 4 §:n 2 momenttia onkin tulkittava yhdessä luvun 11 §:n kanssa. Tästä seuraa, että asianosaisen tulee saada ulosmittauspäätöksen lisäksi tieto siitä, mitä valituksen osalta on noudatettava, ennen kuin määräaika valituksen tekemiselle alkaa kulua.
10. Tässä tapauksessa A on saanut tietoonsa muutoksen hakemista koskevat ohjeet ja siten myös tiedon valitusajasta vasta siinä yhteydessä, kun hänelle on postitse toimitettu ulosmittauspäätös ja siihen liitetty valitusosoitus.
11. Ulosmittauspäätös valitusosoituksineen on jätetty postin kuljetettavaksi 12.10.2005. Postilähetyksen tiedoksisaannin osalta asiassa on sovellettava ulosottolain 3 luvun 39 §:n 2 momentin säännöstä, jonka mukaan tiedoksisaannin katsotaan tapahtuneen seitsemäntenä päivänä sen jälkeen, kun asiakirja on annettu postin kuljetettavaksi tai jätetty postilähetykselle varattuun paikkaan. Näin ollen valitusajan alkamisen kannalta merkityksellinen tiedoksisaanti on tapahtunut 19.10.2005. A:n valitus on saapunut kihlakunnanviraston «ulosotto»-osastolle 9.11.2005 eli laissa säädetyssä määräajassa.
Päätöslauselma
Hovioikeuden päätöksen lopputulosta ei muuteta.
Korkeimman oikeuden ratkaisu 2006:5
Perustelut
Takaajan vastuu
Pankki sekä A ovat 14.5.1998 sopineet vapaaehtoisesta velkajärjestelystä siten, että A:n velvollisuus maksaa velkansa pankille poistetaan sen jälkeen, kun hän on viiden vuoden aikana lyhentänyt sopimuksessa tarkoitettuja velkojaan sopimuksessa erikseen sovitun määrän. A:n täytettyä sopimuksen mukaisen maksuvelvollisuutensa hänen velkansa pankille ovat lakanneet 30.4.2003.
B on lainvoimaisella, 3.4.1996 annetulla yksipuolisella tuomiolla velvoitettu takaussitoumuksensa perusteella suorittamaan pankille edellä mainitussa sopimuksessa tarkoitettuja velkoja.
Takauksesta ja vierasvelkapanttauksesta annetun lain (takauslaki) 17 §:n 1 momentin mukaan takaajan vastuu velkojaa kohtaan lakkaa muun ohella silloin, kun velkoja vapauttaa velallisen vastuusta ilman takaajan suostumusta. Säännös vastaa ennen sen voimaantuloa voimassa ollutta oikeutta. Säännöksestä seuraa, että velan määrään vaikuttavat vapaaehtoiset velkojen järjestelyt edellyttävät takaajan myötävaikutusta ja että velkojan ja velallisen tekemillä kahdenkeskisillä sopimuksilla ei voida heikentää takaajan asemaa.
Yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain 14 §:ää ja yrityksen saneerauksesta annetun lain 48 §:n 2 momenttia vastaavan takauslain 17 §:n 2 momentin mukaan velkoja saa sen sijaan periä päävelan aikaisempien ehtojen mukaisesti takaajalta, vaikka päävelan ehtoja on velallisen osalta muutettu edellä mainituissa laeissa tarkoitetussa velkajärjestelyssä. Näissä tilanteissa, joissa velkojen järjestelyt perustuvat laissa säänneltyyn menettelyyn ja ne voidaan toteuttaa velkojan ja takaajan tahdosta riippumatta, maksuvelvollisuuden alentaminen tai maksuehtojen muuttaminen eivät vaikuta takaajan vastuuseen.
Pankki on vapaaehtoisesti vapauttanut A:n vastuusta ilman B:n tai hänen kuolinpesänsä suostumusta. Tämän vuoksi myös B:n kyseisistä veloista antamat takaussitoumukset ovat lakanneet 30.4.2003. Tässä suhteessa ei merkitystä ole sillä, että takausvelasta on annettu lainvoimainen suoritustuomio ennen päävelallisen vastuusta vapauttamista (KKO 2002:123).
Kun saamisoikeus, jonka nojalla avustava ulosottomies on 17.10.2003 ulosmitannut 12.3.2003 kuolleen B:n kuolinpesään kuuluvat kaksi kiinteistöä, on näin ollen rauennut, ei päätöstä, jolla B on tuomittu maksuvelvolliseksi, enää voida panna täytäntöön.
Päätöslauselma
Hovioikeuden ja käräjäoikeuden päätökset kumotaan. Kokemäen kihlakunnanviraston «ulosotto»-osaston avustavan ulosottomiehen 17.10.2003 toimittama kiinteistöjen ulosmittaus kumotaan.
KORKEIMMAN OIKEUDEN RATKAISU 2004:93
Perustelut
Ulosmittausasiassa annetun ratkaisun sitovuus samaa omaisuutta koskevassa uudessa ulosmittausasiassa
1. Alemmat oikeudet ovat jättäneet J GmbH:n, A:n ja B:n valituksen 8.10.2002 toimitetusta auton ulosmittauksesta tutkimatta, koska mainittujen valittajien samaa autoa koskevasta aikaisemmasta eli 18.9.2000 toimitetusta ulosmittauksesta tekemästä valituksesta Kouvolan hovioikeus oli päätöksessään 19.6.2001 asianosaisia sitovasti katsonut, ettei A:lla ja B:llä ollut oikeutta valittaa ulosmittauksesta ja että auto voitiin ulosmitata A:n veloista. Asiaa ei voitu tutkia uudelleen. Asiassa on siten ensin ratkaistava kysymys ulosmittausasiassa annetun aikaisemman ratkaisun sitovuudesta velalliseen ja sivulliseen nähden uudessa ulosmittausasiassa.
2. Eräs ulosottomenettelyn erityispiirre on se, että ulosottomies voi joutua menettelyn kestäessä tekemään useita erillisiä ratkaisuja, joihin kuhunkin voidaan hakea muutosta. Samaan omaisuuteen voidaan kohdistaa eri ulosmittauksia, joissa saatavien laji ja määrä voivat olla hyvinkin erilaisia. Omaisuuden ulosmittaaminen ei vielä merkitse sitä, että se myös lopullisesti käytettäisiin ulosmittausvelkojen maksamiseen. Kun «ulosotto» voi kestää pitkänkin ajan, on myös mahdollista, että olosuhteet muuttuvat menettelyn kestäessä siten, että ne seikat, joihin ratkaisu on menettelyn varhaisemmassa vaiheessa perustunut, vaikuttavat menettelyn myöhemmässä vaiheessa toisella tavalla. Velallinen ja sivullinen voivat ulosottoasiaa käsiteltäessä myös perustellusti lähteä siitä, etteivät he menetä oikeuttaan vedota haluamiinsa seikkoihin samaa omaisuutta koskevassa uudessa ulosottoasiassa, johon he eivät ehkä ole voineet käsiteltävänä olevassa asiassa edes varautua. Näistä ulosottomenettelyn erityispiirteistä seuraa, että ulosmittausasiassa annetun ratkaisun sitovuutta uudessa ulosmittausasiassa ei ole perusteltua arvioida samalla tavoin kuin aikaisemman ratkaisun sitovuutta arvioidaan esimerkiksi riita-asiassa. Korkein oikeus onkin ratkaisussaan KKO 2003:132 katsonut, ettei aiemmassa ulosottoasiassa valitukseen annettu hylkäävä päätös estänyt tutkimasta kysymystä sivullisen oikeudesta ulosmitattuun omaisuuteen esimerkiksi myöhempää ulosmittausta koskevassa täytäntöönpanoriitaoikeudenkäynnissä.
3. Tässä tapauksessa ulosmittaukset 18.9.2000 ja 8.10.2002 ovat itsenäisiä, eri velkojien saatavien maksamiseksi toteutettuja ulosottotoimenpiteitä siitä huolimatta, että ne ovat koskeneet samaa omaisuutta. Vaikka kummassakin ulosmittausasiassa valittajina ovat samat henkilöt, jotka kummassakin valituksessaan ovat vedonneet pääasiallisesti samoihin seikkoihin, ei aikaisemmassa ulosmittausasiassa annetulla ratkaisulla ole siten asianosaisia sitovasti ratkaistu sitä, onko J GmbH:lla, A:lla ja B:llä oikeus valittaa jälkimmäisestä ulosmittauksesta tai onko auto voitu ulosmitata A:n veloista. Tämän vuoksi alempien oikeuksien ei olisi tullut mainitsemillaan perusteilla jättää asiassa valitusta tutkimatta.
Muutoksenhakuoikeus
4. Asiassa on tämän jälkeen ratkaistava kysymys siitä, kenellä on oikeus hakea muutosta nyt puheena olevassa ulosmittausasiassa. Valittajina ovat J GmbH edustajinaan A ja B sekä viimeksi mainitut myös omasta puolestaan. Viivytyksen välttämiseksi Korkein oikeus ottaa kysymyksen välittömästi ratkaistavakseen.
A:n ja B:n oikeus käyttää J GmbH:n puhevaltaa
5. Yhtiön puolesta puhevaltaa ovat asiassa käyttäneet A ja B, joilla kummallakin on ollut oikeus yksin edustaa yhtiötä. Kysymys on siitä, mikä merkitys heidän puhevaltansa kannalta on sillä seikalla, että yhtiö oli asetettu Saksassa 10.7.2000 väliaikaiseen maksukyvyttömyysmenettelyyn ja yhtiöön oli määrätty väliaikainen hoitaja.
6. Väliaikainen hoitaja oli kihlakunnanvoudille auton aikaisemman 18.9.2000 toimitetun ulosmittauksen yhteydessä lähettämässään 27.10.2000 päivätyssä kirjeessä ilmoittanut yhtiön asettamisesta maksukyvyttömyysmenettelyyn ja siitä, että hänet oli määrätty mainittuun tehtävään. Hän oli lisäksi ilmoittanut, että yhtiö omisti auton ja että se kuului yhtiön maksukyvyttömyysmenettelyn piiriin. Väliaikainen hoitaja oli vaatinut auton sulkemista pois yksityisestä täytäntöönpanosta, mikä on tarkoittanut sitä, ettei autoa olisi hänen mukaansa saanut ulosmitata A:n veloista.
7. Myös käsillä olevassa ulosmittausasiassa on vedottu mainittuun väliaikaisen hoitajan ulosottomiehelle lähettämään kirjeeseen siinä tarkoituksessa, että auton omistaa J GmbH ja että autoa oli yhtiön maksukyvyttömyysmenettelyyn liittyen vaadittu palautettavaksi.
8. Korkein oikeus katsoo, että A ja B ovat käyttäneet asiassa J GmbH:n puhevaltaa valvoakseen yhtiön etua. Koska myös yhtiöön määrätty väliaikainen hoitaja oli aikaisemmin vaatinut auton sulkemista pois yksityisestä täytäntöönpanosta, on A:lla ja B:llä näissä olosuhteissa ollut oikeus käyttää yhtiön puhevaltaa tässä ulosottoasiassa siitä riippumatta, miten oikeus edustaa yhtiötä maksukyvyttömyysmenettelyn kestäessä on muutoin järjestetty.
A:n valitusoikeus
9. A on velallisena valittanut ulosmittauksesta ensinnäkin sillä perusteella, että ulosottotoimenpiteet olivat saattaneet hänet Saksassa rikosoikeudellisen syyteharkinnan ja rikosoikeudellisten seuraamusten alaiseksi, koska hän ei ollut voinut palauttaa autoa Saksaan, ja siten vaarantaneet hänen omaa vapauttaan ja koskemattomuuttaan. A on vedonnut myös siihen, että häneen voidaan kohdistaa ulosmittauksen seurauksena huomattavat autoveroseuraamukset. A on edelleen valittanut ulosmittauksesta sillä perusteella, että hän ei omista autoa, vaan sen omistaa J GmbH.
10. Ulosottolain 10 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan täytäntöönpanotoimeen tai ulosottomiehen päätökseen ulosottoasiassa saa hakea muutosta se, jonka oikeutta toimi tai päätös koskee. Säännös koskee myös muutoksenhakijana olevaa ulosottovelallista. Jotta velallisen valitus voidaan tutkia, edellytetään siten, että valituksen kohteena oleva toimi tai päätös vaikuttaa haitallisesti velallisen omiin oikeuksiin.
11. Korkeimman oikeuden käytännössä ei ole tutkittu sellaista velallisen valitusta, joka on perustunut yksinomaan siihen, että ulosmitattu omaisuus kuului sivulliselle (esim. KKO 1935 II 235, 1950 II 89 ja 1975 II 49). Käytäntö on perustunut siihen käsitykseen, että velallinen saa valittaa vain sellaisesta ratkaisusta, joka on hänelle itselleen epäedullinen.
12. Vaikka ulosottolain muutoksenhakusäännöksiä on mainittujen ratkaisujen antamisen jälkeen muutettu, ei lakiin ole kuitenkaan otettu nimenomaista säännöstä siitä, onko velallisella oikeus valittaa ulosmittauksesta sillä perusteella, että ulosmitattu omaisuus kuuluu sivulliselle. Lain esitöissä on todettu (HE 106/1995 vp s. 54 ja 92) asian jäävän tältä osin oikeuskäytännön varaan ja ratkeavan yleisten prosessuaalisten periaatteiden mukaisesti. Pääsääntönä olisi esitöiden mukaan edelleen, ettei velallisella ole riittävää muutoksenhakuintressiä. Poikkeuksellisesti muutoksenhakutarve kuitenkin voisi olla. Näin olisi esimerkiksi silloin, jos velallinen kykenee näyttämään sivullisen omistusoikeuskysymyksen suhteen oman itsenäisen valitusintressinsä, kuten esimerkiksi korvausvelvollisuusuhan.
13. Tässä tapauksessa auton 8.10.2002 tapahtunut ulosmittaus on auton aikaisemman 18.9.2000 tapahtuneen ulosmittauksen tavoin perustunut siihen, että auto oli ulosottolain 4 luvun 9 §:n 4 momentin nojalla samastettu A:n omaisuuteen ja ulosmitattu hänen veloistaan. J GmbH:n aseman auton omistajana on katsottu perustuneen järjestelyyn, jolle annettu oikeudellinen muoto ei ollut vastannut asian varsinaista luonnetta tai tarkoitusta, ja sitä oli ilmeisesti käytetty ulosoton välttämiseksi tai omaisuuden pitämiseksi velkojien ulottumattomissa. Lisäksi on katsottu, ettei yhtiö ollut saattanut todennäköiseksi, että ulosmittaus loukkasi sen todellista oikeutta.
14. Kun velallinen vetoaa siihen, että sivullinen omistaa ulosmitatun omaisuuden, on usein olemassa oikeussuhde sivullisen ja velallisen välillä. Tästä suhteesta saattaa johtua velallisen perusteltu itsenäinen tarve saada päätös tai toimenpide kumotuksi. Kun velallinen itse valittaa ulosmittauksesta sillä perusteella, että sivullinen omistaa ulosmitatun omaisuuden, hänen tulisi voida saattaa todennäköiseksi, että ulosmittauksesta aiheutuu hänelle itselleen sellaisia haitallisia seuraamuksia, joita hän ei muilla toimilla pysty torjumaan tai vähentämään. Ulosottolain 10 luvun 1 §:n 1 momentin väljän sanamuodon tarkoituksena voidaan katsoa olevan sen, että näin sellaisella henkilöllä, jonka oikeuksiin ulosottoasiassa ennalta arvaamattomalla tavalla välittömästi puututaan, on mahdollista saada oikeussuojaa. Kynnystä ulosottovelallisenkaan valitusoikeudelle ei siten ole syytä asettaa kovin korkealle. Erityisesti ulosottolain 4 luvun 9 §:n 4 momentissa tarkoitetuissa tilanteissa myös ulosottovelallisella itsellään saattaa usein olla perusteltu oikeudellinen tarve valittaa ulosmittauksesta, mikäli hänen katsotaan olevan osapuolena lainkohdassa tarkoitetussa, ulosmittauksen mahdollistavassa keinotekoisessa järjestelyssä. Ne seikat, joihin A on oman valitusoikeutensa tueksi tässä asiassa vedonnut, riittävät osoittamaan, että auton ulosmittaus on voinut vaikuttaa haitallisesti hänen oikeuksiinsa.
15. Näillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että 8.10.2002 tapahtunut auton ulosmittaus on ulosottolain 10 luvun 1 §:n 1 momentissa tarkoitetulla tavalla koskenut myös A:n oikeutta. Hänellä on siten oikeus valittaa tästä ulosmittauksesta.
B:n valitusoikeus
16. B on oman valitusoikeutensa tueksi vedonnut niihin haitallisiin seurauksiin, joita hänelle on ulosmittauksesta aiheutunut tai mahdollisesti tulee aiheutumaan. Hän on viitannut asemaansa sekä J GmbH:n yhtiömiehenä että auton tosiasiallisena haltijana. Hän on myös kertonut joutuneensa Saksassa rangaistusuhan alaiseksi, kun auto on ulosmittauksen takia jäänyt Suomeen.
17. Tältä osin Korkein oikeus toteaa, ettei B ole asiassa ulosmittausvelallinen eikä hän ole edes väittänyt itse omistavansa ulosmitattua autoa. Hänen mahdollinen valitusoikeutensa riippuu siitä, onko hän muuten saattanut uskottavaksi, että ulosmittaus koskee myös hänen oikeuttaan ulosottolain 10 luvun 1 §:n 1 momentissa tarkoitetulla tavalla.
18. Siltä osin kuin B:n valitusoikeutensa tueksi esittämät perusteet liittyvät hänen asemaansa J GmbH:n yhtiömiehenä tai auton tosiasiallisena haltijana, auton ulosmittauksesta hänelle mahdollisesti aiheutunut tai vastedes aiheutuva haitta on luonteeltaan vain välillistä. Kun yhtiöllä on auton väitettynä omistajana asiassa joka tapauksessa valitusoikeus, myös yhtiömiesten oikeudet tulevat muutoksenhaussa tätä kautta huomioon otetuiksi. Väitetty rangaistusuhka taas liittyy siihen, että auto on viety pois Saksasta, eikä siten johdu Suomessa tapahtuneesta ulosmittauksesta. Näillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, etteivät ne seikat, joihin B on valitusoikeutensa tueksi vedonnut, osoita, että auton ulosmittaus koskisi hänen oikeuttaan ulosottolain 10 luvun 1 §:n 1 momentissa tarkoitetulla tavalla.
Pääasian tutkiminen Korkeimmassa oikeudessa
19. Korkein oikeus on edellä kerrotuin tavoin katsonut, että J GmbH:lla, jota siis tässä asiassa edustavat A ja B, ja A:lla on kummallakin oikeus valittaa ulosmittauksesta. Pääasia on ratkaistavissa siinä esitetyn kirjallisen oikeudenkäyntiaineiston perusteella. Asianosaisilla on myös ollut tilaisuus lausua niistä seikoista, joihin pääasian osalta on vedottu. Viivytyksen välttämiseksi Korkein oikeus ottaa valituksen välittömästi tutkittavakseen.
Voidaanko auto ulosmitata A:n veloista?
20. Asiassa esitetyn selvityksen mukaan J GmbH on ostanut puheena olevan auton 18.6.1998, jolloin se myös on rekisteröity yhtiön nimiin. Auton kauppahinta on 19.6.1998 päivätyn laskun mukaan ollut 97 440 Saksan markkaa. Auto on merkitty 19.6.1998 yhtiön kirjanpitoon sen omaisuutena. Yhtiön pankkitiliä koskevasta tiliotteesta ilmenee, että tilille on 24.6.1998 kirjautunut 97 797 Saksan markan määräinen haltijashekin nosto, joka tiliotteeseen tehdyn merkinnän mukaan koskee sanottua autoa. Näiden tietojen oikeellisuutta ei ole asiassa riitautettu.
21. Mainitun selvityksen perusteella Korkein oikeus katsoo riittävästi näytetyksi, että yhtiöllä on ollut taloudelliset edellytykset hankkia auto omilla varoillaan omistukseensa. Tähän selvitykseen nähden ei ole syytä epäillä, etteikö auto myös tosiasiassa olisi tarkoitettu ostaa yhtiön omistukseen. Asiassa on siten osoitettu, että auton omistaa yhtiö. Ei ole näytetty, että sen asema sivullisomistajana perustuisi ulosottolain 4 luvun 9 §:n 4 momentissa tarkoitettuun järjestelyyn. Näin ollen autoa ei olisi saanut mainitun lainkohdan perusteella ulosmitata A:n veloista.
Ulosmittausmenettelyn tila
22. Ulosottomiehen käräjäoikeuteen antaman lausunnon mukaan ulosmitattu auto on myyty pakkohuutokaupalla 15.11.2002. Tämän vuoksi asiassa on enää kysymys oikeudesta autosta kertyneeseen pakkohuutokauppahintaan.
23. Asiassa on epäselvää, jatkuuko J GmbH:n Saksassa aloitettu väliaikainen maksukyvyttömyysmenettely, ja mikä vaikutus menettelyllä on tässä vaiheessa yhtäältä yhtiön velkojien ja toisaalta A:n ja B:n välisessä suhteessa jaettaessa pakkohuutokauppahintaa. Asian selvittäminen kuuluu ulosottomiehen tehtäviin hänen jatkaessaan toimenpiteitään ulosottoasiassa.
Päätöslauselma
Hovioikeuden ja käräjäoikeuden päätökset kumotaan muutoin, paitsi siltä osin kuin B:n valitus on jätetty tutkimatta.
Ulosmittaus 8.10.2002 kumotaan. J GmbH osoitetaan valvomaan tämän päätöksen nojalla oikeutensa jaettaessa auton pakkohuutokauppahintaa. Ulosottomiehen on varoja jakaessaan asianmukaisesti varmistauduttava siitä, kenellä on oikeus käyttää J GmbH:n puhevaltaa niihin varoihin nähden, joita yhtiölle kauppahintaa jaettaessa mahdollisesti tilitetään.
Korkeimman oikeuden ratkaisu 2002:123
Takaaja oli lainvoimaisella tuomiolla velvoitettu maksamaan verovelka. Kun verovelka oli tämän jälkeen vanhentunut, takaaja oli takauksen liitännäisyyden vuoksi vapautunut takausvastuustaan eikä tuomiota enää voitu panna täytäntöön. Ks. KKO:1997:119